17 kuukautta koti-isänä – miten meni noin niin kuin omasta mielestä?

Huomenna töihin. Sanottakoon heti kärkeen, että fiilis on sama kuin kuukauden kesäloman jälkeen. Seitsemäntoista kertaa voimakkaampana tosin. Motivaatio kaasujousen päähän istumaan palaamiseen on siis jossain Mariaanien haudan paikkeilla.

Ensimmäinen kappale kertoo olennaisen. Ei minua työntekoon meneminen harmita, vaan se, että tästä nykyisestä hommasta joutuu luopumaan. Olen viihtynyt lasten kanssa kotona e-r-i-t-t-ä-i-n hyvin. Ehdottomasti hienoimpiin elämänjaksoihini kuuluva ajanpätkä.

Olen oppinut tuntemaan juniorit paremmin. Se on tietysti itsestään selvää. Silti täytyy ihmetellä, kuinka mielenkiintoista skidien kehityksen seuraaminen on ollut. Ja kuinka mukava heidän kanssaan on ollut värkätä. Ja kuinka monenlaisiin asanoihin lapset ovat minut saaneet väännettyä: on leivottu, käyty perhekerhossa, piirretty, laulettu, ystävystytty uimahallin kanssa… Enkä ole edes kokenut noista venymisistä tuskaa, vaan täysin päinvastoin. Uuden oppiminen on ollut tässäkin hommassa mukavaa.

Niin sanotusti ihan parasta on ollut oma vapaus. Rutiineita täytyy lapsiperheessä kunnioittaa kuin maanviljelijän poutia, mutta niiden ulkopuolella on saanut tehdä mitä vain. Käytännössä se on tarkoittanut esimerkiksi paljon liikettä ja ulkoilua. Olin viime talvena päivänvalolla varmasti enemmän ulkona kuin viitenä edellistalvena yhteensä. Arvostan!

Viime syksyn päivittäiset pyöräkärryilyt puistoihin eivät unohdu koskaan. Myös sukulaisten nurkkia on käyty koluamassa arkisin. Jotain sellaista, mitä ei kovin usein täysi-ikäisenä tapahdu.

Vapauden hintana on tietysti ollut olematon plussamerkkinen liikenne pankkitilillä. Joka tapauksessa pärjäsimme kuin pärjäsimmekin taloudellisesti, kun vuoteen ei tarvinnut lyhentää asuntolainaa. Muutamaa ulkomaanreissua lukuunottamatta emme kylläkään käyttäneet rahaa mihinkään muuhun kuin perustarpeisiin.

Mikä jäi harmittamaan? En voi kieltää, etteikö pinna olisi ollut liian kireällä muutamien iltatoimien tai ulkopukemisten aikana. Olen uhkaillut, kiristänyt, lahjonut. Sanonut rumasti. Ollut paska aikuinen pienelle ihmiselle.

Kaveriperheiden kanssa olisi myös pitänyt olla enemmän tekemisissä.

Nyt on enää turha jossitella, itkeä tai hekumoida. Erilaisen arjen alkuun on vajaa kellonkierto. Se arki tuonee mukanaan uudet haasteet, mutta myös uudet ilon aiheet.

Loppukevennyksen tarjoilkoon tällä kertaa vaimonainen. Hän ehdotti aikoinaan pari päivää ennen töihin paluutaan, että voisimme kokeilla miten arki rullaa lasten kanssa. Ja että hän voisi olla ikään kuin sivustakatsojana. Vastasin siihen empimättä, että meillä on kyllä aikaa harjoitella hänen töihin lähtönsä jälkeenkin.

Olin unohtanut tuon keskustelun täysin, kunnes ehdotin tässä pari päivää sitten puolitosissani, että eikö vaimon ja lasten kannattaisi kokeilla ainakin puoli päivää, miten arki lähtee rullaamaan. Itse olisin voinut vetäytyä kokonaisuudesta ikään kuin hieman sivummalle. Vaimon ilme ja kommentti paljastivat, että aikoinaan heittämäni vastaus oli totta vie talletettu myöhempiä jaksoja varten. Vastaus ehdotukseeni nimittäin kuului empimättä, että heillä on kyllä aikaa harjoitella minun lähdettyä töihini!

Leave a Comment