Kaikkia harmittaa, kun yksi ei puhu

Välipalahetki. Palastelemani hedelmät sujahtelevat kolmen lapsen suuhun vikkelästi. Osa eksyy isänkin hampaisiin. Ehkä juuri siksi tenaville tuntuu jäävän nälkä, kun kaikki hedelmät on haarukoitu.

Annan eskarilaiselle ja keskimmäiselle banaanit. Reilun vuoden ikäinen kuopus ojentaa välittömästi sormensa ja alkaa puhaltaa ulos I-kirjainta muistuttavaa ääntä. Niin hänellä on tällä hetkellä tapana kertoa tarpeistaan – osoittelemalla ja paria eri vokaalia “huutamalla”.

Nostan nokkamukia: “Tämäkö?”. I voimistuu ja etusormi siirtyy hieman. Näytän pöydällä lojuvaa lelua: “Aa, haluat leikkiä tällä?” I nousee korkeammaksi ja osoitteleva sormi kurottuu, jos mahdollista, vielä pidemmälle. Nostan haarukkaani: “Tätä haarukkaako haluaisitkin katsoa?”

I muuttuu kirkumiseksi ja tarkka osoitus epätoivoiseksi heilumiseksi. Vasta sitten tajuan, että pöydällä on banaani: “Niin, että sinullekin banaani?”

Vastauksena silmiin asti ulottuva hymy ja hiljaisuus!

Otan banaanista kiinni kuoriakseni sen. Kirkuminen palaa keittiöön. Repäisen sokan kiireesti irti ja annan avatun hedelmän pienen pulleisiin sormiin. Ei kelpaa. Banaani lentää kuin juhannusheila heinäkuun alussa. Lapsi kirkuu. Isä hämmentyy.

“Halusi varmaan avata sen itse niin kuin toisetkin lapset. Niin se usein haluaa”, minua etevämpi vaimoni sanoittaa illemmalla, kun ihmettelen skenaariota hänelle.

No eipä käynyt mielessäni. Enpä osannut tulkita eleitä. Enpä osannut. Harmittaa. Enemmän kuin ohuesti käy mielessä, että voi kunpa juniori osaisi jo puhua. Edes vähän.

Jään miettimään junioria. Mahtaa se hänelläkin olla käyrä välillä korkealla (minkä kyllä kuuleekin), kun ei saa viestiään läpi vaikka kuinka kirkuu ja osoittelee. Eikä ruokapöytä tietenkään ole ainoa paikka, jossa sanaton viestintä ei riitä kommunikaatioksi.

Kuin pisteeksi I:n päälle (huom. eri I kuin kuopuksen tahtotilassaan huutama I) esikoinenkin sivuaa puhumattomuutta pari päivää myöhemmin. Taapero on tullut jälleen kerran mukaan leikkihin, heikohkolla menestyksellä tosin. Esikoinen kertoo: “Kun ei se vielä osaa selittää, miten haluaisi leikkiä!”

Niinpä niin, kaikkia taitaa vähän harmittaa, ettemme osaa vielä kommunikoida tuoreimman tulokkaan kanssa kovin hyvin. Lohdullista kuitenkin on, että yhteinen sävel tuntuu päivä päivältä selkeämmältä. Ja onhan puhumisen aloituskin hetki hetkeltä lähempänä.

0 thoughts on “Kaikkia harmittaa, kun yksi ei puhu”

  1. Niin tuttua. Meidän yksivuotias poika vaan karjuu tai murisee 😀 kuka sitä nyt puhumaan viitsisi opetella, paljon hauskempaa on opetella kävelemään ja kiipeilemään.

  2. Kiitos kommentista! Kirjoitat oivallisesti, että kukas nyt puhetta viitsisi opetella, kun voi tosiaan treenata kävelyä ja varsinkin kiipeilyä. Niin totta! Tsemppiä karjunnan ja murinan tulkintaan teidän perheeseen!

  3. Hyvä esimerkki siitä, miten lapset ovat fiksuja jo ennen kuin oppivat selkeästi puhumaan: kuopus tahtoo tehdä niin kuin toisetkin ja tahtoo sitä mitä toisetkin ja yrittää puhuakin niin kuin toisetkin.

    Minä niin tykkään lukea näitä teidän perheen juttuja 🙂

    • Kiitos taas! Kommenttisi piristi iltaa. On mukava kuulla, että tekstejä lukee mielellään. Ja olet niin oikeassa – kuopus nimenomaan TAHTOO. Mielenkiinnolla (lue: kauhunsekaisella pelolla) odotetaan, mitä tuleman pitää jahka tahtoikä alkaa oikein isosti.

  4. Niin tuttua, kun ei aina ymmärrä, mitä toinen haluaa. Meillä tosin jo 2,5v, joka ei vielä puhu. Eleillä toki osaa esittää jo erilailla kuin vuoden vanha, mutta paljon jää ymmärtämättä. Jännityksellä odotetaan alkaako tuo 2,5v vai 10kk puhumaan ensin.

    • Kiitos, että kommentoit! Veikkaanpa, että en osaa samaistua tilanteeseen, jossa 2,5v ei puhuisi… Mutta lapset ovat yksilöitä, tässäkin on kai yritettävä muistaa se. Mukavaa viikonloppua teille!

    • Ei puhuttu meilläkään vielä tuon ikäisenä, mutta sitten kun sanainen arkku aukesi niin meillä ei ole hiljaista hetkeä nähtykään 😀 Eli kyllä se puhe vielä teilläkin tulee 🙂

      • Uskon! Ja kokemukset ovat samansuuntaisia. Näinhän se lasten kanssa usein menee: ensin toivotaan, että kävelisivät ja puhuisivat, sitten toivotaan, että olisivat edes hetken paikallaan ja hiljaa… Kiitos kommentista ja mukavaa viikonloppua!

        • Kommenttini oli tarkoitettu henkilölle jolla ei vielä reilu kaksi vuotias puhunut 🙂

          Mutta tuo on niin totta, että ensin me vanhemmat toivotaan oikein kovasti kaikkia taitoja lapselle/lapsille ja sitten voivotellaan, kun se on ihan puhdasta menoa sen jälkeen 😀

          • Enpä tajunnut, että kommenttisi oli tuossa “ketjussa”. Oispa kahvia 😉

Leave a Comment