Se oli yksi elämäni pisimmistä puolituntisista. Potkulautaa ja -pyörää lukuunottamatta kaikki pitkän pakkauslistamme tavarat olivat autossa. Löin takaluukun kiinni ja ajattelin, että puolen tunnin päästä liikkeelle. Vähän venähti. Hieman vajaa kolme tuntia kului ennen kuin Fordimme keula kääntyi Keski-Eurooppaa kohti.
Tien päällä emme enää miettineet, onko hommassa järkeä vai ei. Fiilis oli korkealla, eikä KOP-kysymyksiäkään kuulunut montaa. KOP = Koska Ollaan Perillä.
Ensiksi Kempeleestä Helsinkiin Etelä-Pohjanmaalla torkahtaen. Sitten Stadista Finnlinesin kyydillä Travemündeen. Matka oli onnistunut, vaikka meitä varoiteltiinkin etukäteen, että “sillä laivalla ei ole mitään!”
Alanko ulkoilee -blogisti vastasi laivalta tuuttaamaani Instagram-tarinaan, että kannattaa varautua pimeyteen Saksassa. Hyvä varoitus! Oli oudohkoa ajaa kaksikaistaista moottoritietä, jolla ei ollut minkään valtakunnan valaistusta.
Pienestä Ratzeburgin kaupungista varaamamme AirBnB-kämppä löytyi kuitenkin pimeässäkin. Vastassa oli hosti-isäntä, joka puhui englantia yhtä sujuvasti kuin minä saksaa. Viittomakielelläkin selvisi, mikä on bioroskis.
Lomaa lomasta Ratzeburgissa
Ensimmäinen päivä Ratzeburgissa oli suunniteltu lomaa lomasta -päiväksi. Ei siis suunnitelmia. Matkanjärjestäjille pitää tässä vaiheessa antaa kehut, sillä lapsetkin pääsivät illalla nukkumaan vasta puolen yön maissa. Se on kolme-neljä tuntia totuttua myöhemmin. Univelan kerääminen aloitettiin siis heti vieraalle maaperälle saavuttuamme.
Vapaapäivä tarkoitti visiittiä läheiseen leikkipuistoon, koko perheen päiväunia ja varpaiden liotusta Kuhen-järven vedessä. Ja sen ihmettelyä, kuinka surkeaksi viisivuotiaan käytös taantuu tarpeeksi väsyneenä.
Vihreä tarra ja jääkärien koulutuspaikat
Toisena päivänä vedimme vaihteenvalitsimen jälleen D-asentoon. Suuntasimme Hohenlockstedtiin, kylään jossa Suomen historiaan olennaisesti vaikuttaneet jääkärit saivat koulutuksensa. Lapsilla virtaa suonissaan jääkäriverta, joten reilun sadan kilometrin siivu tuntui oikeutetulta.
Matkalla teimme mutkan. Hommasimme juhtaamme tarran, joka oikeuttaa ajamaan joidenkin saksalaiskaupunkien ympäristövyöhykkeelle. Vihreän tarran metsästys osoittautui hieman kakkavaipanvaihtoa monimutkaisemmaksi hommaksi. Ajoimme katsastuskonttorille, mutta sillä konttorilla otettiin vastaan ajotutkintoja.
“Tien toisella puolella”, viittoi sakemanni ja me siirryimme etsimään tarraa muualta. Tien toisella puolella oli kuitenkin aika monta koppia, hallia ja terminaalia. Neljännessä tärppäsi. Katsastushallin hieman nuhjuiselta toimistopöydältä löytyi autoomme maailmaa pelastava tarra! Melkein olisi kannattanut tilata tarra kotiin. Se olisi ollut mahdollista, kun vain olisi tajunnut ajoissa.
Itse Hohenlockstedt oli niin kuiva kylä, että siellä ei varmasti menesty yksikään viherkasvi. Siitä huolimatta paikka veti nöyräksi: kova on ollut nuorten miesten panos isänmaan eteen 1900-luvun alussa.
Hohenlockstedtista jäi mieleen kylän elämää ja jääkärikoulutusta esittelevä museo. Kun kaarsimme pihaan, museo oli suljettu. Ovessa oli kuitenkin lappu, jossa kehotettiin suomalaisia vieraita soittamaan annettuun numeroon. Vaimo soitti, ja muutaman minuutin päästä pihaan ilmestyi mies venyttämään aukioloaikoja juuri Suomesta saapuneille sopiviksi.
Lapsille täytyy antaa Hohenlockstedt-päivästä erityiskiitokset: he jaksoivat loistavasti, vaikka päivän kaikki anti kiteytyy sanoihin kebab-ranskalaiset ja museotykki, josta esikoinen kysyi: “Tuollaisellako se isoisopappa tykitteli sodassa?”
Hampuri – pienoismalleja ja vehreyttä
Kolmantena Ratzeburg-päivänä ajoimme Hampuriin. En ole vuoteen ajanut juurikaan muuta kuin Kempeleessä, missä ruuhka tarkoittaa kolmea autoa peräkkäin liikennevaloissa. Hampurissa aluksi hieman jännitti. Sen huomasivat myös lapset, sillä tulin mylväisseeksi ainakin kertaalleen takapenkille painokkaan kehotuksen olla vaiti!
Suurkaupunkipistäytymisen syy oli jo aikaisemmin superlatiivittämäni Miniatur Wunderland. Pienoismallimaailman lisäksi kävimme leikkimässä Planten um Blomen -puistossa, joka veti hienoudessaan vertoja Wunderlandille. Jos olisi ollut aikaa, olisimme suunnanneet satamaristeilylle tai eläintarhaan.
Pikapyrähdys Lyypekkiin
Viimeinen Pohjois-Saksan kohteemme oli hansasta ja laulun monista pitkistä kylmistä tunnettu Lyypekki. Meillä ei ollut antaa kaupungille kuin muutama tunti. Fiilis jäi ontoksi, sillä päällimmäisenä mieleen tallentui parkkihallissa automaatista myydyt sateenvarjot ja vaimon nauru, kun katsoin kiireissäni Einbahnstrasse-kylttiä tien nimeksi. Parempi puolisko sitten huomautti, että olisiko tuo kuitenkin yksisuuntainen katu…
Jos autolomamme Keski-Euroopassa kiinnostaa, niin seuraa ihmeessä Isäkuukausien Instagram-tarinoita.