Syksy alkoi tänä vuonna keskiviikkona. Sillä syksyhän se on, kun koulujen pihat täyttyvät. Kesästä syksyyn yhdessä yössä.
Meille syksy kantoi kaksi isoa muutosta. Nuorimman hoitolaitos pääsi mukaan kaksivuotisen esikoulun kokeiluun. 2016 syntynyt aloitti siis viskarieskarin. Tai jos häneltä itseltään kysyy niin pelkän eskarin. 2014 syntynyt puolestaan asteli ylpeänä ja innokkaana ykköselle.
Aattoiltana jännittää
Ekaluokan alkamisen aattona kävin keskustelun, jossa lapsen sanavalinnat saivat minut lähes herkistymään. Miten hyvin voikaan 7-vuotias kuvata tuntemuksiaan!
– Minua jännittää niin kovasti huominen!
– Mikä siinä niin jännittää?
– Koko huominen. Kun koulu alkaa. Minua ihan kihelmöi. Ja välillä tuntuu, että voiko se olla tottakaan. Että minä menen kouluun, enkä mihinkään viikon tutustumiseen.
Jännitystä oli myös viskarieskarilaisen ja neljännelle menevän Lego-leikkien lomassa käydyssä keskustelussa, jota ihaillen kuuntelin Yellow moodin tomaattikeittoa väsätessäni:
– Minua jännittää kauheasti huominen ja esikouluun meneminen.
– Ei sitä kannata kauheasti jännittää. Siellä on ihan mukavaa.
Koulun aloitus konkretisoi ajan kulumisen nopeuden
Keskiviikkoinen aamu valkeni öisen sateen jälkeen aurinkoisena. Luonto hymyili kilpaa lasten kanssa. Lähtökuvat koko katraasta takapihan portilla ja viskarieskariin. Siellä lasta odotti edelliskaudelta tuttu varhaiskasvattaja – ja kotipihasta tuttu ikätoveri! Muksu jäi tutustelemaan syksyyn varsin pienin haikeuksin.
Koulun pihassa haikeutta oli ilmassa enemmän.
Tytön luokan kokoontumispaikka löytyi pihasta suhteellisen nopeasti. Kun opettaja sitten pyysi oppilas kerrallaan lapset jonoon, jouduin nielaisemaan kahdesti: aivan vastahan minä jäin kanssasi hoitovapaalle koluamaan kotikunnan leikkipuistoja ja rakentamaan huoneenkorkuisia Duplo-torneja. Nyt sinä vilkutit minulle innokkaana koululaisten jonosta tavattoman onnelliselta näyttäen.
En kuitenkaan vaikuttanut olevan pihan ainoa, joka huokaili ajan kulumisen nopeutta.
Koulupäivän jälkeen ekaluokkalaisen suurin uutinen oli oman Aapisen saaminen. Juttua riitti myös koulurakennukseen tutustumisesta, kakkosluokkalaisesta pulpettiparista ja siitä, kuinka paljon koululta olikaan löytynyt tuttuja.
Hieno päivä sai arvolleen sopivan kruunun illalla, kun ovikello soi. Nelosluokkalainen riensi avaamaan, mutta näki oven maitolasin läpi, ettei tulijalla luultavasti ollutkaan asiaa hänelle:
– Siellä on joku lyhyt, hän totesi omiin kavereihinsa verraten.
Niin totta vie oli. Ovella oli viskarieskarilaisen kaveri, joka kysyi nuorimmaistamme leikkimään. Se oli ensimmäinen kerta, kun joku tuli hakemaan ulos nuorinta lastamme.
Esikoisen koulutien aloituksesta kirjoittelin näin.