Mitä sairaalassa tapahtuu diabetesdiagnoosin jälkeen?

Edellisessä postauksessa kerroin lapsemme saamasta elinkautisesta – tyypin yksi diabetesdiagnoosista. Onneksemme sairaus löytyi niin varhain, ettei sairaalaan tarvinnut lähteä näyttävästi. Saimme jopa käpistellä diagnoosin jälkeen viikonlopun kotona ja läksimme valkotakkilaan maanantaiaamuna.

Tässä postauksessa kerron, mitä osastolla tapahtui.

Sairaalassa meitä oli vastassa kahden lääkärin ja hoitajan tiimi, joka kertoi puolessa tunnissa hengästyttävän monta asiaa diabeteksestä. Samassa ajassa esitimme vaimon kanssa hengästyttävän monta kertaa kysymyksen siitä, voisiko diagnoosissa olla virhe. Yhtä monesti saimme lempeän, mutta vääjämättömän torjuvan vastauksen.

Ensiksi opettelimme verensokerin mittaamista ja insuliinin laittamista. Tyttö tarvitsee toistaiseksi vain pitkävaikutteista insuliinia. Se laitetaan illoin ja aamuin.

Viikkojen tai kuukausien kuluessa elimistön kyky insuliinin tuottamiseen heikentyy ja lopulta loppuu. Kävi hyvin selväksi, että jossain vaiheessa on siis vääjäämättä edessä insuliinin piikittäminen jokaisen ruokailun yhteydessä.

Aterioiden yhteydessä laitettavan insuliinin määrä riippuu popsittujen hiilihydraattien määrästä. Niinpä aloimme opetella jo tässä vaiheessa hoitajien avustuksella ruokien hiilihydraattien laskemista.

Aika pian lapsesta tehtiin myös kyborgi. Käsivarteen asennettiin sensori, joka mittaa kudossokeria. Jos sokeritaso laskee liian alas tai nousee liian ylös, erillinen lukulaite antaa hälytyksen. Lukulaitteella myös seurataan sokeritasoa skannaamalla sensori säännöllisesti. Toimenpide on aivan kuin etäluettavan matkakortin leimaaminen ruuhkabussissa.

Ja noita hälytyksiä on tiedossa. Verensokeritasoihin vaikuttaa suunnilleen kaikki elämään liittyvä. Eräs hoitaja sanoikin, että diabetes on kuin palaisi pikkuvauva-aikaan. Vauvaa pitää ruokkia parin tunnin välein, diabeetikon sokereita tarkkailla ja hoitaa samalla tiheydellä. Usein myös yöllä. Voi luoja!

Kuulimme myös, että liian matala verensokeri on hengelle vaarallista. Liian korkea sokeri puolestaan aiheuttaa happomyrkytyksen, joka on hoitamattomana hengenvaarallinen tila. Nämä ovat onneksi harvinaisia, mutta mahdollisia skenaarioita.

Ammattilaiselta toiselle

Ykköstyyppi on niin yleinen sairaus, että sen hoidon aloittamiseen on hyvä, valmiiksi mietitty sabluuna. Virallisesti puhutaan kai hoitopolusta.

Niinpä tapasimme seuraavien päivien aikana monta asiantuntijaa: ravintoterapeutti kertoi lisää hiilareista, sosiaalityöntekijä esimerkiksi vammaistuen hakemisesta… Kyllä, luit oikein. Edellisviikolla meillä oli terve tyttö, diagnoosin jälkeen vammaistukeen oikeutettu. Surullista, mutta kertoo hyvin diabeteksen vakavuudesta ja hoidon vaativuudesta.

Kaiken kaikkiaan kolmen sairaalapäivän aikana tuli olo, että kerrankin on hyvä olla suomalainen veronmaksaja. Päteviä ihmisiä pyöri ympärillä siihen malliin, että hirvittää ajatellakin paljonko ”lysti” olisi omakustanteisena maksanut.

Kiitos varhaisen diagnoosin, pääsimme siis kotiin kahden yön jälkeen. Mukaan saimme paljon luettavaa, kassillisen hoitovälineitä ja täyden kourallisen poliklinikkakäyntien ajanvarauksia.

Epäuskon ja järkytyksen fiilikset eivät jääneet osastolle. Eivät, vaikka uskonkin, että pystymme elämään taudin kanssa ja hoitamaan sitä tarpeeksi laadukkaasti.

Onneksi nelivuotias on vielä niin pieni, ettei hän vuoden päästä muistakaan millaista elämä oli ilman diabeteksen mukanaantuomia rajoitteita.