Edellisessä postauksessa tunnustin, että motivaatio töihin paluun suhteen oli sukeltanut Maan syvimpään tunnettuun poukamaan. Tiistaina eli ensimmäisenä työpäivänä tunnelma alkoi kuitenkin kääntyä. Kävi niin kuin yleensä aina loman jälkeen.
Mielen ummetus muuttui paremmin kulkevaksi fiilikseksi varmaankin kahdesta syystä. Töissä oli ihan kivaa. Mutta ennen kaikkea päivä kotona oli rullannut vaimon edellä kulkevan mahan kokoon ja siihen liittyviin kipuihin nähden vähintäänkin kohtuullisesti.
Tenavilla oli kyllä ollut ikävä. Halauksia riitti pitkin iltaa. Varsinkin nuoremmalta. Illalla kerrattiin päivän tapahtumia ja seuraavan päivän ohjelmaa. Sanoin, että menen jälleen huomenna päiväksi töihin. Tyttö kysyi hyvin vilpittömästi, että menetkö taas töihin. Ja väänsi melkein itkun päälle.
Tänään aamu valkeni hieman edellisiä vaaleampana. Enkä tarkoita nyt aa tee koon ääreen lähtemisen fiilistä, vaan yöllä satanutta ohutta lumikerrosta. Vaimo oli tietysti ollut aamupäivällä muksujen kanssa pihalla. Oheinen valokuva kertonee kaiken: Ensin kootaan pihan “kaikki lumi” yhteen kohtaan ja sitten lasketaan mäkeä! Poitsilla on liukuri allaan, vaikka se erottuukin kuvasta kuin rusakko kulokkopellosta. Jälkikasvu oli laskenut tuossa usemmat mäet ja hihkunut. Pienet on pienien ilot.