Kodin ulko-ovella työpäivän jälkeen koetaan usein mielenkiintoinen tuokio – oven molemmin puolin aikuinen huokaisee: “Huh, nyt saa levähtää hetken!” Kello on varttia vaille Pikku Kakkonen.
Ensiksi halataan ja kysellään kuulumisia. Sitten syödään. Vaimo on onneksi jaksanut ja ehtinyt laittaa ruuan valmiiksi. Lapsiperheessä nälän siirtäminen ei ole nopea projekti. Viimeiset astiat majoittuvat koneeseen puoli kuudelta.
Jos päivällisen jälkeen tekee sen virheen, että aukaisee netin tai somen, kello on hetkessä vartin yli Pikku Kakkonen. Siitä on tunti – max puolitoista puuromikron piippaukseen. Ilta meni, oikein mitään ei ehditty.
Hoitovapaalta töihin palattuani olen hämmentynyt, kuinka lyhyt on tuokio kotiinpaluun ja iltatoimien välissä. Siitä hamuavat osaansa myös netin aikavarkaat. Vertaus pikkusormesta ja koko kädestä sopii tähänkin kontekstiin pelottavan hyvin.
Ja vaikka netin tai somen vilkaisu ei veisikään kuin kymmenen minuuttia, se sirpaloi helposti hetken kuljettaen ajatukset muualle. Pienen on vaikea käsittää, miksi hetki sitten yhteiseen touhuiluun keskittynyt iskä onkin yhtäkkiä melko poissaoleva.
Siksipä olen tehnyt varhaisen uudenvuodenlupauksen lapsilleni, vaimolleni ja ennen kaikkea itselleni: ei nettivilkaisuja ennen lasten iltatoimia. Kolmen tunnin lupaus ei tavoittele kuuta, siksipä uskon, että se onnistuu pitää loppiaista pidempään.
Parin viikon kokemuksella lupauksen pitäminen ei vaikuta helpolta, muttei mahdottomaltakaan. Motivaatiota lisää havaintoni, että päivällisen ja iltatoimien väliin mahtuu yksi kunnon juttu tenavien kanssa – jos ei ojenna pikkusormeaan muualle.
Lähdetkö mukaan tällaiseen lupaukseen, vai pitäisikö kirjoittaa haasteeseen? Ei netin pläräämistä kotiinpaluun ja iltatoimien välissä?
ps. Lupauksen/haasteen ajatus syntyi, kun Meidän perhe kysyi muutamalta bloggariltaan printissä: missä aiot parantaa ensi vuonna.