Lasten osaamien sanojen laskeminen nassikan kielellisen kehityksen alkuvaiheessa lienee yhtä yleistä vanhempien keskuudessa kuin Fjällrävenin reppujen käyttäminen peruskoulussa. Sanoja kertyy nopeasti niin paljon, etteivät äidin ja isän yhteenlasketutkaan sormet riitä listan ylläpitämiseen. Ei, vaikka vanhemmista kumpikaan ei edes työskentelisi sahateollisuudessa. Silloin siirrytään laskemaan monenko sanan lauseita perheen pienin tuottaa.
Tämän vaiheen jälkeen itselläni tuli pieni katkos lapsen kielen käytön aktiivisessa seuraamisessa. Viimeaikoina olen kuitenkin jälleen kiinnittänyt asiaan huomiota, monestakin syystä.
Ensimmäinen herätys aiheeseen tuli, kun poika käytti suojatiestä sanamuunnosta suojis. Se särähti, koska en ole ennen kuullut moista muotoa. Haluan uskoa, että poika muodosti sen itse.
Suomessahan “lyhennesanoja” muodostetaan perinteisesti ottamalla sanan ensimmäinen tavu + mahdollisesti seuraavan tavun ensimmäinen kirjain ja liittämällä tähän sopiva pääte kuten -is, -ska tai -ari. Näin syntyy esimerkiksi alikulusta aliska, Coca-Colasta Cocis tai jakoavaimesta jakari.
Meillä suolakurkusta puhutaan usein suoliksena, joten en ihmettelisi, että poju olisi vääntänyt itse suojatien suojikseksi. Uskoni asiaan on vahvistunut, kun pari muutakin “uudissanaa” on löytänyt paikkansa pojan puheessa.
Myös pienimuotoinen riimien haku on alkanut luonnistua. Kaikki taisi alkaa serkkupojalta opitusta ei-niin-hehkeästä hokemasta: “Ethän pelkää, jos pää lentää!” Sen jälkeen omaa tuotantoa ovat olleet esimerkiksi herkullisia rinkeleitä ympäri vuoden pyörittelevän lähisukulaisen toisesta nimestä väännetty: “mummi Inkeri, mummi rinkeli!” ja Ossi-koiran omistavan papan nen-päätteiseen sukunimeen haettu rimmaus: “Pappa xxxNEN, Ossi nälkänen!”
Komparatiivi ja superlatiivi taipuu niin ikään jo ihan nätisti, mutta poikkeusmuodot nostavat aikuisen huulille viattoman hymyn. Vai mitä muuta voi tuumata lauseesta: “Minä söin paljiten!”
Siitäkin on jo tarjoiltu ensimaistiaiset, että junnu tulee puhumaan eri kieltä kuin mitä kotona käytetään. Varma merkki tästä oli, kun poika kysyi erittäin oululaisittain siskonsa kummisedältä: “Alakko nää mua?” Eli alkaisiko vieras leikkimään pojun kanssa. Vaimon kanssa ymmärrämme toki ilmaisun, mutta emme kumpikaan käytä sitä. Eikä muuten käytä kukaan lähipiiriin kuuluvakaan.
Jännä on myös huomata, miten suomi tarttuu pojan SSD:lle jopa yhdellä kuulemisella hyvin, mutta englanti ei toistaiseksi millään. Hyvä niin, you know.