Tytär on kohta puolitoistavuotias. Ollaan siinä jossain määrin oudossa tilanteessa, että kaiffari ymmärtää hirmuisesti puhetta, mutta ei vielä puhu sanaakaan. Jopa me vanhemmat olemme hetkittäin tilanteen suhteen täyttä ymmärrystä vailla. Tai ehkä oikeammin olisi kirjoittaa, että unohdamme tilanteen silloin tällöin. On suhteellisen noloa huomata, että tyttö ymmärsi, mutta itse oletti, että ei ymmärtänyt.
Esimerkki viikon takaa: Tyttö yritti laittaa kenkiä jalkaansa. Se on selvä merkki, että hän haluaa ulos. Sanoin, että menneen terassille. No, tyttö lähti sinne. Sitten sanoin, että pitäisi olla housut. Tyttö toi housutkin terdelle. Sitten voivottelin, että on niin aurinkoinen keli, että lakkikin pitäisi eteisestä hakea. Ja tyttö haki!
Vietämme tällä hetkellä tytön kanssa laatuaikaa – olemme pari yötä kahdestaan kesäpaikassa. Kun poika ei ole kilpailemassa huomiosta, niin juniorijuniori on koko ajan yhtä aurinkoa. Ja osoittaa osaamistaan. Aamulla olimme lähdössä tapaamaan mummuani seniorikommuuniin. Etsin tytön tuttia, mutta en puhunut mitään. Imettävä ei alkanut löytymään ja tuskastuin hieman. Tokaisin sitten ääneen, että missähän se tutti nyt on. Tyttö meni saman tien mahalleen lattialle ja kurotteli piirongin alle. Siellähän se tutti oli. Ja jälleen isää nolotti.
Edellinen on hyvä osoitus, että vaikka puhetta ei vielä tule, niin kommunikointi onnistuu. Perusmenetelmä on tietenkin asioiden osoittaminen: juomakupin tavoittelu, kun on jano tai piirongin laatikon nupin repiminen, kun haluaa katsoa tablettia. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Eikä mainitsematta kannata jättää tyytymättömyyden aiheuttamaa itkuakaan. Tyttö nimittäin tuntuu olevan todella temperamenttinen ja vahvatahtoinen. Jos joku ei tule hänelle nyt ja heti, hän ei epäile heittäytyä lattialle itkemään. Kauhulla odotan, mitä kauppareissut ovat parin vuoden kuluttua!
Vielä yksi esimerkki siitä, kuinka flikka jo ymmärtää tilanteita. Soiteltiin vaimon kanssa niin, että molemmilla oli puhelu kaiuttimessa. Tyttö kuunteli osaltaan, ja kun vaimo alkoi lopetteleen puhelua, niin tyttö lähetti puhelimelle lentosuukon!
Myös kyllä ja ei alkaa hahmottua. Sekä erilaisena äänteenä, että ennen kaikkea pään nyökytyksenä tai puistamisena. Hauskaa ja haasteellista on se, että toistaiseksi eleiden merkitys vaihtelee kerrasta toiseen.
Poju oli reilun kahden vuoden, kun kielellinen ulosanti alkoi kehittyä harppauksin. Tytön kanssa on siis vielä edessä todennäköisesti reilu puoli vuotta puhumatonta aikaa, jolloin hänen ymmärryksenä puhuttua kohtaan kuitenkin kasvaa nopeammin kuin suomalaisten ärtymys Kreikan tilanteen vatvomiseen.
Mielenkiintoista! Ranskassa kehotetaan selostamaan kaikki lapselle ihan vauvaiästä alkaen, koska "he ymmärtävät kyllä". Kertomasi vahvistaisi tätä ajatusta. Kyllä ne ymmärtää, paljon enemmän kuin me arvaammekaan!
Terveisiä vaan patonkimaasta 🙂
Sama kuva jäi itselleni Pamela Druckermanin kirjasta Kuinka kasvattaa bebe. Olen pitkälti samaa mieltä. Ja vaikka kaikkea ei ymmärretäkään, niin syntyyhän siitä vuorovaikutusta ja vauvalle kenties olo, että häntä pidetään osana kokonaisuutta.
Kiitoksia terveisistä ja mukavaa kesän jatkoa sinullekin!