Mitä vauva opettaa isälleen kolmessa kuukaudessa?

“Me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit”, sanaili Yö silloin, kun bändin musiikkia saattoi luonnehtia iskelmän sijaan rockiksi. Biisin sanoma on kestänyt aikaa paremmin kuin yhtyeen musiikillinen linja: loppupeleissä lapsi opettaa vanhemmilleen enemmän kuin vanhemmat natiaiselleen.

Mutta mitä perheen kolmas lapsi ehtii opettaa isälleen elämänsä kolmen ensimmäisen kuukauden aikana?

Ensimmäisenä tulee mieleen se, kuinka vauva konkretisoi viikkojen ja kuukausien vauhdin.

“Ajan kulumisen huomaa vain lapsista”, tuumi isäni ollessani pieni. Silloin lause tietysti nauratti minua. Voi juukeli, ei naurata enää. Mietteen oikeellisuus oikein tislaantuu vauva-aikana: missä ihmeen välissä tytär pyrähti kolmen kuukauden ikään? Juuri kotiin kannettu käärö syö pian pottuja. Kohtahan hän varmaan kyselee rahoja ajokorttiin!

Kolmannen lapsen kohdalla aika tuntuu kuluvan vielä paljon nopeammin kuin ensimmäisen ja toisen kohdalla. Syy lienee se, että edellisinä vauva-aikoina kodissa vallitsi osimoilleen jonkinlainen zen ja vauvan kehityksen seuraamiseen oli hyvin aikaa. Viisi- ja kolmevuotiaan kanssa zen on täysin vieras käsite, joten viikot vierivät vielä nopeammin kuin aikaisempina vauva-aikoina.

Tärkein asia, jota käärö on opettanut, onkin hetkeen tarttuminen ja rauhoittuminen. Vauva tuntuu huutavan koko olemuksellaan: Arvosta tätä hetkeä tässä ja nyt! Katso minua nyt. Ihaile silmäripsieni kasvamista nyt! Silitä äärettömän sileää poskeani nyt, sillä huomenna se on jälleen hieman enemmän maailman karaisema.

Olenkin keinutellut vauvan kanssa kiikkustuolia verkkaisesti. Siinä keinustellessa maailma tiivistyy kyynärän sisään. Joka päivä pitää ja kannattaa pysähtyä. Katsoa auliisti hymyään esittelevää junnua. Olla vain. Tutkailla, että millainen tyyppi perheesemme onkaan liittynyt.

Vauva on tarjonnut myös erittäin onnistuneen kertauskurssin siitä, kuinka mitättömästä ihmisen maailmankuva lähtee rakentumaan. Ensin pitää oppia laittamaan käsi suuhun. Sen jälkeen voi oppia ja hoksata omien käsien olemassaolon laajemminkin. Sekin pitää ymmärtää, että päätä kääntämällä löytyy lisää maailmaa ihmeteltäväksi. Jossain vaiheessa hiffaa, että hymyllä saa hymyä.

Maailmankuvan tabula rasa on vanhemmalle myös äärimmäisen rankka muistutus vastuusta: Millaisia palikoita maailmankuvan kivijalaksi tarjoilen? Millaisella äänensävyllä kodissamme viestitään? Rakennanko luottamuksen siltaa myös väsyneenä? Tarjoanko tarpeeksi virikkeitä kehittyville aisteille? Olenhan riittävästi sylinä?

Senkin kolmikuinen on opettanut, että sisarusten vauvavalokuvat todellakin kannattaa pitää erillisissä hakemistoissa! Niin ovat samannäköisiä samanikäisenä juniorit olleet, että parin vuoden päästä on mahdoton sanoa, kuka kuvassa poseeraa pukliharson kanssa.

Konkreettisten asioiden opettamisessa kolmas tuntuu jatkavan toisen lapsen viitoittamalla tiellä. Jonkinlainen rentous on tullut jännittämisen tilalle. Kylpyveden lämpöä ei tule enää säädettyä asteen tarkkuudella lämpömittaria lukien vaan kyynärpäällä sopivaksi tunnustellen. Eikä kolmannen lapsen vaipan sinappipitoisuutta todellakaan tirkistellä yöllä taskulampun valossa! Ensimmäisen kohdalla tällainenkin menetelmä tuntui oikealta ja perustellulta.

Sitä ihmettelen kolmannenkin kohdalla, että eikö kolmessa kuukaudessa kerta kaikkiaan opi imemään tuttia niin, ettei se luiskahtaisi koko ajan pois suusta. Jälleen on ollut hyvin lähellä, etten ole Googlannut sanoilla: tutti, suu, liima, helposti irtoava.

Leave a Comment