Vaimo on ollut viime viikot tuskissaan raskauden kanssa. Kolottaa, kivistää, painaa, vihloo ja väsyttää. Usean lyhyemmän sairasloman jälkeen lääkäri kirjoitti paperin, jolla saikku jatkuu äippäloman alkuun saakka.
Tänään vaimo kävi ilmeisesti viimeistä kertaa työpaikallaan pitkään aikaan – sanomassa moi oppilailleen ja tschüs kollegoilleen. Minulle iski aamulla pieni turhautuminen, kun vaimo valmisteli lähtöään duunipaikalle. Kämppä oli juuri sen näköinen kuin sen voi olettaakin olevan, kun toinen vanhemmista on ollut reissussa. Lounaasta ei ollut kuin ajatus muistilapulla. Lapset kinusivat tekemistä.
Kerrankin sattui välähtämään. Lapsemme rakastavat “yllätysjuhlien” järjestämistä. Useinhan niitä ei tietenkään voi järkätä, mutta ehkä juuri siksi niitä silti kinutaan viikottain. Mieluisampaa taitaa heille olla vain se, että aamupalan saa kantaa äidille tai isälle sänkyyn.
Päätimme siis järjestää vaimolle yllätysjuhlat “äitiysloman alkamisen kunniaksi!”
Ja mitä juhlien valmisteluun kuului? Aivan oikein: kämpän siivous ja lounaan laittaminen! Lapset osallistuivat mielellään kuin suomalaiset artistit Vain elämää -ohjelmaan. Vanha totuus siitä, ettei tuotteella niin väliä kunhan markkinointi on kunnossa taisi pitää jälleen kerran paikkaansa.
Siivouksen jälkeen patistin vielä itseni leipomaan lasten kanssa. Homma, jossa olen lähes yhtä surkea kuin vesivärien käyttämisessä. Lapset kuitenkin olivat mielissään, kun saivat puristella jauhoja, rasvaa ja sokeria yhteen, leikellä taikinapyörällä, piirtää sormella jouhotettuun pöytään kuvioita ja vieläpä ripotella raesokeria.
Leipoessa käytiin mielenkiintoinen keskustelu. Olin lapsille kovana, että vasta lopuksi maistellaan taikinaa. Poika ei erityisemmin pitänyt linjauksestani: “Äitin kanssa kun leivotaan, niin saa syödä niin kauan kunnes äiti sanoo, että stop!”
Puhallettiin me muutama ilmapallokin sohvalle juhlistamaan yllätysjuhlia.
Juhlien eli lounaan ja kahvihetken jälkeen sekä lapset että vaimo vetäytyivät päiväunille. Rankkaa tuo juhlien valmistelu ja juhliminen!
 |
| Vaimon sisko oli lapsena kommentoinut perhetuttua sanoin “kiva, mutta ruma”. Samanhenkinen kommentti kampakekseistämme olisi totuudenmukainen “nami, mutta ruma”. |