“Älä vain liity Facessa Hapanjuurileipurit-ryhmään tai saatat katua loppuelämäs.”
Näin kannusti viestillä Isäkuukausien Instagram-seuraaja, kun tuuletin 38-vuotiaana leiponeeni elämäni ensimmäisen kerran leipää.
Tietenkin liityin. Luonnollisesti koukutuin. Ilmiselvästi rakastuin.
Itse asiassa kaikki tuo tapahtui jo ennen kuin pöläytin ensimmäisen kerran kourani jauhopussiin juurileipää ajatellen. Ryhmän leipäkuvat palauttivat mieleen molempien mummujeni juurella leipomat leivät. Leivät, joissa oli makua ja rakennetta enemmän kuin perhemarketien leipähyllyllä voi ymmärtääkään.
Makumuistojen lisäksi ryhmän julkaisut herättivät mielenkiinnon. Hapanjuurileivonta tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että leivottaessa hiiva korvataan juurella. Juurella, joka valmistetaan ajan kanssa pelkästään vedestä ja jauhoista.
Voiko hyvä leipä syntyä siis pelkästään jauhoista, vedestä ja suolasta? Mielenkiintoista. Klangi on pitkälti sama kuin ainakin länsimaiden yli pyyhkäiseessä pienpanimotrendissä.
Ja sitten hapanjuurileivässä väitettiin olevan vielä yksi iso juttu – se on suun ja persaukon väliin jäävälle elimistölle paljon lempeämpää kuin hiivalla tehty teollinen leipä. Osalla perheestämme on hetkittäin ollut vaivoja, joiden takia Suomen kasvihuonepäästöt ovat olleet nousussa. Auttaisikohan juureen leivottu leipä hillitsemään kaasuja, huomasin miettiväni.
Vaimon riemuksi pääsin perehtymisessäni tarpeeksi pitkälle juuri joulun alla. Niinpä aloitin suunnilleen viikon kestävän juuren valmistamisen samaan aikaan, kun jouluvalmistelut olivat kiireisimmillään.
Ensimmäinen leipomus ei mennyt aivan putkeen (kuva yllä, leipä oli liian tiivistä ja isoreikäistä). Toinen yritys jouluaatonaattona paransi innostukseni aikataulun vaimolle aiheuttaman närästyksen yhdellä suupalalla. Leipä oli saapunut kotiimme.
Olen leiponut hapanjuurileipää nyt parikymmentä kertaa. Pääasiassa vehnästä, mutta myös spelttiä ja ruista sekaan miksaten. Tarkkaavainen lukija on varmasti hoksannut jo tähän mennessä, että suhteeni juurileipään on lähes hurmoksellinen. Eikä syyttä: leivän maku on fantastinen. Ja ne kasvihuonepäästötkin ovat vähentyneet.
Hapanjuurella leipominen on on myös pienen alkuperehtymisen jälkeen tarpeeksi helppoa jopa meikäläiselle. Taikinaa ei ole tarvinnut kertaakaan piikata irti (olen aikaisemmin kertonut kahteenkin kertaan, että leipoa voi käsiä liisteröimättä)!
Viikon kestävää juuren valmistamista ei tarvitse tehdä kuin kerran. Siitä huolimatta prosessi ei varsinaisesti ole pikajuoksua. Leivotaanpas-ajatuksesta valmiin leivän nautiskeluun kuluu nopeimmillaankin melkein puolitoista kellonkiertoa.
Hitaudessa on kuitenkin kaksi isoa positiivista puolta, ainakin koti-isän vinkkelistä katsoen: Aikataulun kanssa ei ensinnäkään näytä olevan nöpönuukaa. Toisekseen aktiivista työaikaa ei mene kuin muutama minuutti silloin tällöin. Pääasiassa leipomus pötköttelee ja kehittyy itsekseen kuin riisipuuro haudutuskattilassa.
Jos lapset saavat päättää välipalan, on heidän ykköstoiveensa varsin usein “iskän juurileipää”.
Lämmittää mieltä, myönnän. Ja teen samalla itsellenikin paksun viipaleen. Maiskutuksen keskellä saatan tuumia, että mummuni hymyilevät pilven reunalla huomatessaan lapsenlapsensa tekevän ruokaa heidän käyttämällään menetelmällä. Vain puhdasta vettä, merisuolaa ja lähialueen viljaa käyttäen.
Isäkuukausien Facebook ja Instagram – tervetuloa seuraamaan. En tosin uskalla vannoa, että leipään liittyvät kuvat loppuvat tähän postaukseen.