Internet on syönyt itsensä ähkyyn kaikkien kanssa pitää leikkiä -kirjoituksista. Netti röyhtäilee vanhempien suuntaan: “Opeta lapsellesi, että kaikkien kanssa ollaan kaveria.”
Eihän se niin ole! Ei kaikkien kanssa tarvitse leikkiä!
Olen sanonut viisivuotiaalle monet kerrat, että kaikkien kanssa ei ole pakko leikkiä. Hän käy kerhossa, jossa joidenkin leikit kiihtyvät usein kierroksiin, joissa lapseni ei koe oloaan mukavaksi. Olen kertonut, että leikissä ei tarvitse olla mukana, jos leikistä ei tykkää. On parempi napata kirja kaveriksi tai kysyä mukaanpääsyä toiseen leikkiin, kuin yrittää ottaa vastentahtoista roolia liian raisussa kokoonpanossa.
Ei siis ihme, että olin 1-10 -asteikolla yhdentoista edestä tyytyväinen, kun kerhon kehityskeskusteluissa seniorijuniorista oli puhuttu näin: “X leikkii kaikkien kanssa ja osaa ottaa leikeissä eri rooleja. Mutta hän osaa myös vaihtaa varsin nopeasti leikistä toiseen, mikäli ei viihdy porukassa. Hän tulee kaikkien kanssa toimeen.”
Ystäväpiirillä on myöhemmin valtava vaikutus siihen, mitä lapsesta tulee ja mihin hän lähtee mukaan. Ja ennen kaikkea mihin hän ei lähde mukaan. Toivon, että pienenä opittu taito irtautua leikistä auttaa myös vanhempana. Jos juniori huomaa koululaisena olevansa mukana kuviossa josta ei pidä, hän toivottavasti osaa jättäytyä siitä pois. Tämän ajatuksen päävoitto jaetaan tapauksessa, jossa lapsi ottaa loparit vaikkapa kiusaavasta porukasta ja pientä tihutyötä suunnittelevasta ryhmästä.
Kaikkien kanssa pitää leikkiä. Täytyy alun kärjistyksen jälkeen myöntää, että on ajatuksessa totta toinen puoli. Kaikissa leikeissä ei tarvitse olla mukana, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Kiusata ei saa. Ketään ei saa sulkea porukan ulkopuolelle. Kun joku kysyy, saako tulla mukaan jo käynnissä hyrisevään leikkiin, pitää luonnollisesti sanoa kyllä.
Pienenkin on silti hyvä tietää, että ryhmästä saa lähteä poiskin ilman pienintäkään syyllisyyden tunnetta.