Kadehtiiko Kinuski-Kissakin, kun 5v saa keittiössä vapaat kädet? Kuinka sama poitsi opettaa siskolleen, ettei tuntemattomien mukaan saa lähteä? Kuinka helppo onkaan olla kiva iskä, kun lapset ovat vielä alle kouluikäisiä? Varsinaisesti ei ole etsitty, mutta näihinkin kysymyksiin päättymässä oleva viikko on muovannut vastauksen.
Alkuviikosta olin päivän töissä ja illan kavereiden kanssa kaupungin valoissa. Rankka päivä vaimolle ja lapsille. Vaimoni on kuitenkin paitsi hyvä, myös paras. Äkkiä luulisi, että tuollainen päivä on selviämistaistelu. Puolisoni ei kuitenkaan tälläkään kertaa ollut sellaiseen alistunut, vaan pinonnut pöydälle arkihaasteita. Tällä kertaa muun muassa jauhojen, munien ja muiden leivontatarvikkeiden muodossa. Niistä olivat lasten kanssa loihtineet kannet sekä pohjat mansikkahillon & kermavaahdon ympärille. Laskiainen. Kyllä kelpasi!
Varsinainen vuoden äiti -teko oli kuitenkin ollut vuorossa päiväunien jälkeen. Poju on ollut hyrränä jo pidemmän aikaa ajatuksesta, että hän saisi toteuttaa keittiössä oman visionsa. Tunnustan oitis, että kärsivällisyyteni on loppunut ajatukseen jo haudontavaiheessa.
Vaimo oli kuitenkin päästänyt 5-vuotiaan vapain käsin kokkaamaan. Siispä jauhoja, munia, vettä, juustokuminaa, persiljaa, timjamia, kardemummaa, leivinjauhetta, sokeria, suolaa, öljyä ja viinirypäleitä. Kaikki sekaisin kulhossa. Ohut taikina leivinpaperin päälle ja ei kun uuniin. Ja hetkeä myöhemmin, ei kun syömään!
Master chef itse oli makustellut postimerkin verran ja todennut asiantuntevasti, että ei ole oikein hänen makuunsa! Vaimo oli kutitellut makuhermojaan suunnilleen samankokoisella palalla. Mutta melkein kolmevuotias oli napsinut enemmän. Vaimo analysoi hyvin, että tytsy oli tykännyt leivonnaisesta, koska se muistutti aika onnistuneesti raakaa taikinaa.
Minullekin herkkua oli jätetty. Noin 95 % täydestä pellillisestä. Mielenkiintoinen makuelämys: juustokuminalle ja viinirypäleille maistuva huonosti paistunut, tiivis lätty. Mielenkiintoinen samalla tavalla kuin ruosteinen 26mm-hylsy aamupuuron silmänä. Uff! No, loppu meni roskiin, eikä poika ole enää pyörinyt hyrränä ideansa kanssa pitkin kämppää.
Seuraavana päivänä olin kahden isomman kanssa mummulla kuskina, kun hän kävi kaupungilla asioilla. Saapastelimme lasten kanssa harmaalle Oulun torille, otimme Tori-Pollliisia kädestä ja juttelimme patsaan merkityksestä. Poju yritti hahmottaa aikaperspektiiviä kyselemällä, että joko ne oikeat toripoliisit ovat kuolleet. En tiennyt, mutta veikkasin, että joo.
Torilta siirryimme loskaa läiskyttäen kaakaolle kahvilaan. Poitsi tuumi pöytään päästyämme, että onpa tämä hieno paikka! Vaikka jaoin kahvilan makean kaakaon lapsille puoliksi hanavedellä lantraten, niin kumpikin kehui elämänsä parhaaksi.
On se vielä helppoa olla kiva isä. Samalla nousee mieleen kuitenkin pieni syyllisyys: kaupunkiin on reilu 10 km, mutta siellä tulee käytyä niin harvoin, että kaakao ja ison patsaan näkeminen on viikon juhlahetki.
Kahvilaan osui myös yksi varsin liikuttava tilanne. Jätin lapset pöytään istumaan, kun hain santsikupin noin kymmenen metrin päästä, mutta nurkan takaa. Vannotin perillisille, että pöydästä ei sitten singahdeta mihinkään. Ja mitä vanhat korvani kuulivatkaan, kun olin palaamassa pöytään? Isoveli siellä ohjeisti pikkusiskoaan: “Jos joku vieras tulee pyytämään mukaan, niin sano isosti ei ja lähde pois!”