Muistan jälleen mitä tarkoittaa sanonta “niin innoissaan, ettei nahoissaan pysy!” Poika nimittäin oppi ajamaan ilman apurattaita. Junnu suorastaan tanssi pitkin pihaa ja kämppää, kun oivalsi osaavansa. Ja kyllä se minullekin oli pitkään aikaan suurin pyöräilyn parissa koettu hetki! Varsinkin, kun junnu on ollut aika haluton ajamaan apurataspyörällä. Useamman kerran on joutunut puremaan hammasta, kun oikean pyörän sijaan varastosta on kaivettu potkupyörä.
Minua liikuttaa paitsi itse taito, myös se, kuinka poika sen oppi! Olimme pitkästä aikaa apurataspyörällä ajamassa, kun puheeksi tuli kuin vahingossa, että apurattaita voisi kokeilla jo ottaa pois. Tultiin kotiin, ruuvattiin kolisijat irti ja pidin satulasta kiinni, kun poika yritti ajaa nurmikolla. Ei tullut mitään – poika vaati apurattaita takaisin. En suostunut, vaan patistelin kuskin paikalleen ja jälleen satulasta kiinni. Viisi minuuttia myöhemmin poika ajoi itsenäisesti! Ja mikä ihmeellisintä – muisti laittaa jalat maahan vauhdin loppuessa.
Homman salaisuus on mielestäni potkupyörä. Se on vastannut sataprosenttisesti odotuksiin: tarjonnut pyöräilynautintoa jo pitkään ja samalla opettanut kuin salaa tasapainon käytön pyöräilyssä.
Mielenkiintoista on myös, että huonoja olosuhteita lukuunottamatta poika osaa myös lähteä liikkeelle pyörällään, kunhan polkimet kääntää oikeaan asentoon. Tämä kaikki parissa tunnissa. Voiko olla tottakaan? Poju itsekin julisti pihalla isoon ääneen, että “nyt pidetään isot juhlat!”
Päivän viimeisenä rupeamana käytiin lenkillä. Ajettiin lähi-Siwalle ja siitä mutkan kautta pois. Vajaan kilometrin lenkki, jonka aikana ei ollut yhtään läheltä piti tilannetta, eikä minun apuani tarvittu kuin muutaman kerran liikkeellelähdössä. Lisäksi sain taottua ensimmäisiä kertoja kypärän alle sääntöä, että suojatiellä pitää aina taluttaa. Aika lähellä kotia poika totesi omaan itsevarmaan tyyliinsä: “Ei tämä pyörä kuule enää apurattailla kulje!”
No, ei se ihan illan viimeiseksi ajeluksi jäänyt. Reiluuden nimissä poika pääsi vielä näyttämään kykyjään äidilleen pienen lenkin muodossa, kun minä jäin saattelemaan tyttöä Nukku-Matin kärryille.
ps. Tyttö oppi eilisen ja tämän päivän aikana kiinnittämään Duplo-palikoita toisiinsa. En voi väittää, etteikö sekin aiheuttaisi varsin maireaa hymyilyä isukissa. Junnu itse jaksaa vetää edelleen suupielet korviin jokaisen onnistumisen jälkeen.
