Kaikki. Ei kerrassaan mitään. Jotain, mutta mitä? Kysymys lasten nettinäkyvyydestä on ollut vanhempien huulilla kymmenkunta vuotta. Silti se on tänään tärkeämpi kuin koskaan ennen.
Perustan väitteeni sille, että erilaisten palveluiden määrä lisääntyy koko ajan. Mutta niin lisääntyy koneiden älykin. Netistä on yhä helpompi etsiä ja yhdistellä tietoja kokonaisuuden rakentamiseksi. Jos lataa yhtä tuonne ja toista tänne, saattaa tulla huomaamattaan ladanneeksi verkkoon palikat, joista halukas voi muodostaa yllättävän yksityiskohtaisen identiteetin lapselle. Tai aikuiselle. Aikuinen tekee kuitenkin valinnan itse. Kun aikuinen tekee valintaa lapsen puolesta on todellakin syytä pysähtyä miettimään mitä ja missä jakaa.
Tässä asiassa nykyvanhemmat ovat uuden edessä. Meidän vanhemmillemme lapsen kuvan jakaminen oli kerhokuvan ojentamista sukulaisille kirjahyllyyn kellastumaan. Meidän vanhempiemme ei tarvinnut pohtia millaisia asioita tulevaisuuden työnantaja tai koulukiusaaja voi kaivaa meistä esiin. Muutamassa minuutissa ja mistä päin maailmaa tahansa.
Aina ei tarvitse ajatella edes pahimman kautta. Sinänsä kivoista ja fiksuistakin asioista voi rakentaa profiilia: missä lapsi on käynyt, millainen suhde hänen perhellään on kuluttamiseen, millaisen maailmankatsomuksen hän on kotoaan perinyt? Aikuisilla on iso vastuu, kun hän muodostaa pala palalta lapsensa digitaalista jalanjälkeä. Vastuu ei ainakaan pienene, jos ottaa huomioon, että meidän on mahdotonta ennustaa, mihin tulevaisuuden tekniikka ja keksinnöt pystyvät.
Asian uutuus saattaa olla yksi syy, miksi käytännöt vaihtelevat niin valtavan paljon. Joku perustaa jo syntymättömälle lapselleen sosiaalisen median profiilin ja jakaa siellä kaiken. Kakat, överit, sairastelut. Toki myös hymyt, ensihampaat ja kevätjuhlan. Toinen taas ei lataa nettiin käytännössä mitään lapsiinsa liittyvää. Hyväksi havaittuja käytäntöjä ei ole vielä kunnolla muodostunut.
Lapsiin liittyvien kuvien tai videoiden jakamista kannattaa miettiä kuin pinnalla olevaa tiedustelulakia: vaikuttaako jakaminen hyvältä idealta myös, jos ajattelet tietojen päätyvän vihamiehesi tai potentiaalisen koulukiusaajan käsiin? Tässä yhteydessä pitää myös muistaa, että minkä kerran laittaa verkkoon, on saatavilla aina.
Jakotottumuksia on helppo höllätä, mahdotonta kiristää
Itse olen taipuvainen ajattelemaan myös niin, että mikä voi lähteä leviämään, leviää varmasti. Erityisen varovainen olen silloin, kun kuvassa tai videossa on jotain hämmentävää/noloa, mutta hauskaa ja sööttiä. Tiedäthän – vaikkapa lapsi isän kalsareissa. Supersöpöä, mutta myös karmivan noloa. Jos jaan sen kymmenelle, voinko olla varma, että näistä kymmenestä kukaan ei jaa sitä jollekin tutulleen? Vilpittömin mielin tai ajattelemattomasti tehty edelleenjako saa lumipallon liikkeelle. Tuttu edelleenlähettää parille tutulleen ja niin otoksesta tulikin äkkiä pysäyttämätön lumipallo. Tutun tutun tuttu lataa kuvan Snapchattiin ajatellen, että sehän näkyy vain hetken. Kuvan lasta tuntematon nappaa screenshotin ja lähettää hassun kuvan Instaansa. Söpöstä yksityisestä fiilistelystä muodostuikin hetkessä täysin julkista.
Vaimoni ja minun linjaus on tämä: Lapsista ei jaeta mitään kiusallista, eikä hyvin henkilökohtaista. Ei jaeta kuvia, joista lapsen voi tunnistaa. Blogissa ja sosiaalisessa mediassa ei käytetä lasten nimiä. Joskus poistan kuvista myös sijaintitiedot, jotka kännykkäkamera kuvien metatietoihin mielellään tallentaa. Olemme kieltäneet lastemme kuvien julkaisemisen myös yhteisöiltä, joissa lapset liikkuvat ilman vanhempin läsnäoloa. Rajatapauksissa pyrimme olemaan mieluummin pidättäytyväisiä kuin jakomyönteisiä.
Kuulostaako nipottamiselta? Saattaa ollakin. Tähänkin asiaan sopii kuitenkin mielestäni väite, että tärkeintä on mietittyjen rajojen olemassaolo ja niiden säännönmukainen noudattaminen. Ja tässäkin on helppo höllätä suhtautumista myöhemmin. Rajojen kiristäminen ei ole pelkästään vaikeaa, vaan taaksepäin katsoen suorastaan mahdotonta.
Tähän liittyen kannattaa tehdä yksinkertainen testi. Kirjoita Googleen lapsesi nimi ja tutki mitä löytyy. Kokeile myös kuvahakua.
ps. Täällä on artikkeli, jossa asiaan perehtynyt ammattilainen pohtii samoja kysymyksiä
Itse some-addiktina olen jakanut lasteni kuvia aina nettiin. Kuvia, joissa selvästi näkyy kasvot. En kuitenkaan jaa kuvia, joissa lapsella ei olisi vaatteita (en edes niitä söpöjä vaippakuvia), poikkeuksena newborn-kuvausten yksi kuva. Mietin yleensä pitkään kuvista mitkä julkaisen ja teiniltä jo kysyn hyväksynnän kuvien julkaisuun.
Tottahan se on, että kuvat jäävät ikuisesti nettiin ja toivon, ettei lapsemme (tai kenenkään muun ) lapsi joudu niitä myöhemmin häpeämään. Yritän myös opettaa teinille järkevää nettikäyttäymistä ja näyttää hyvää esimerkkiä siitä.
Tärkeä aihe ja hienoa, että siitä kirjoitit.
Pääasia lienee, että toiminta on harkittua 🙂 Tuo esimerkin näyttäminen onkin asia, jota en osannut edes ajatella. Erittäin hyvä pointti! Asia ei ole vielä ajankohtainen meillä, mutta jos lapset kasvavat yhtä nopeasti kuin tähän saakka, niin ihan pian joutuu tuonkin näkökulman ottamaan omiin pohdintoihin mukaan.
Meillä on myös uuden tulokkaan internet-identiteetti ollut nyt tapetilla. Mieheni oli tässä heti alkuun tiukempi, minä höllempi. Mietin jo valmiiksi niitä nappisilmiä mitä kaikki voisivat ihastella! Minun pieni! Mutta.. tottahan se on, että ne jäisivät ikuisesti dataan eikä kuvassa esiintyvä henkilö ole saanut asiaan vaikuttaa. Voi olla, että meilläkin tullaan kuvaamaan perheen ulkopuoliseen käyttöön varpaita, sormia ja takaraivoa. Pitänee tyydyttää ylpeilyn tarvetta vain läheisien kesken – parempi niin.
Täytyy myöntää, että meilläkin niitä nappisilmäkuvia lähtee pienelle piirille, vaikka tuosta tekstistäni ehkä ymmärtäisikin, että olisimme tiukkiksia myös suljetun piirin suhteen, Mutta isossa kuvassa asia on minusta selkeä: lapsi ei voi päättää, joten vanhempien tulee olla varsin pidättäytyväisiä. Kaikkein tärkeintä kuitenkin, että asia on mietitty. Niin toimien tulevaisuuden kanssa on helpompi elää 🙂