Viikonloppuna lepatti kakussa kaksi kynttilää, joita hieman aikaisemmin vuosia täyttänyt tytär pääsi useampaan otteeseen puhaltamaan. Ihan ei vielä pohjoistuuli nenän alta riittänyt sammutukseen, mutta yllättäen isoveli oli mielellään apuna puhallushommissa.
Vaimo oli kehitellyt kekkereihin perhosteeman, joka ei kuitenkaan näkynyt kovin painavasti juhlinnassa. Kutsukortit ja kakku olivat perhosenmuotoisia ja kahvipöydän vieressä seinällä lenteli joukko paperihyönteisiä.
Alunperin syntymäpäivät piti juhlia yhtenä päivänä, mutta kas kun ihmisillä on muutakin kuin kaksivuotiaan juhlintaa, niin juhlat levittäytyivät neljälle päivällä. Ihan hyvä näin. Kämppä ei ollut missään vaiheessa niin täysi kuin kaveriporukan ensimmäisen autokortin saaneen isän Toyota ja kaikkien vieraiden kanssa ehti jutustelemaan. Vaimolle totesinkin, että nyt vähän tietää mitä itse kullekin kuuluu.
Yksi hieno nyanssi juhliin liittyen tapahtui jo torstaina, kun olimme seniorijuniorin kanssa kaupassa. Pikkumies totesi tulppaanihyllyn kohdalla, että siskolle voisi viedä kukkia. Näyttää siltä, että pojasta polvi paranee tuossakin asiassa.
Kuin todistaakseen olevansa kahden, tyttö tuntuu ottaneen ihan viime päivinä askeleita, joita tuon ikäisiin tyypillisesti liitetään. Minä – minä, itse – itse, mun – mun -sanat ovat puskeneet vahvasti puheeseen. Tarvittaessa dramaattisella itkulla tulistettuna. Tahtoikä!
Toisaalta puheeseen on alkanut hiipiä päivä päivältä enemmän kolmen sanan lauseita. Myös ensimmäiset sijamuodot on pystynyt bongaamaan: kakkua, mehua, äitille!
Synttäreiden lomaan mahtui myös sisarusten ensimmäinen virpomiskokemus. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin poju virpoi serkkupoikansa kanssa vuosi sitten mummun ja papan, mutta nyt ohjelmassa oli useampi ovi ja kaverina siis puolet nuorempi sisko. Eihän siitä pääse mihinkään, että aika sööttiä hommaahan se on, kun kaksi- ja nelivuotias virpoo hyvin tosissaan ja taidoistaan tohkeissaan. Ja työntää lopuksi virvotulle leikkipalokypärän ylösalaisin nenän eteen, että tänne palkkio.
Olin kyllä jälleen ylpeä isä, kun sisarukset osasivat hoitaa homman sovussa ja poika muisti aina kysyä ensiksi, että saako virpoa ja toivottaa vielä lähtiessä hyvää pääsiäistä. Siitä en ole hirmu ylpeä, että päästimme tenavat virpomaan, vaikka he eivät varsinaisesti ole vielä hyväksyneet makeisten kaveripyyntöä. No, muutamalta ovelta kertyi jo sellainen määrä sokeria, että sitä syödään vielä useampi viikko.
Virpominen on kyllä mukava perinne. Siinä on sitä paljon peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä.