Lapset olivat hiljattain mummilassa pari vuorokautta lomalla. Myönnän odottaneeni vapaa-aikaa kovasti jo pari päivää ennen kuin lähtivät. Mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, että kyllä tuli koettua muunkinlaisia fiiliksiä tuohon liittyen.
Kuinkahan lussu isä meikäläinen oikein onkaan, kun odottaa hetkeä, jolloin lapset lähtevät mummin ja papan matkaan? Yritin lohduttaa itseäni – ja vaimokin yritti – sillä, että lapsille on terveellistä olla välillä muidenkin seurassa. Ja toisaalta meidän piltit (täysin objektiivinen näkemys, eh, eh) ovat niin mahtavia, että ilomielin suo siitä hienoudesta siivun appivanhemmillekin. Mutta silti, millainen isä on isä, joka odottaa aikaa ilman tenaviaan?
Tuollaisia ristiriitaisia tuntemuksia on ollut viime aikoina muutenkin. Yksi hankalimmista on pojan nukahdutus iltaisin. Aika usein sänkyyn rauhoituttuaan hän pyytää tulemaan sängyn viereen istumaan ja pitämään kädestä. Ensimmäinen reaktio on tietysti, että okei, aika mukava pyyntö nelivuotiaalta – tietysti tulen. Mutta sitten iskee ajatus, että opetanko myöntymällä poikaa nukahtamaan aina joku lähellään?
Kovin ristiriitaisia tilanteita, ei insinööri tällaisia osaa. Insinöörin maailma on binäärinen. Asiat joko ovat tai eivät ole. Useimmiten silti suostun. Korjatkoon viimeistään armeija tuossa tekemäni virheen.
Syyllisyyden tunteesta puhutaan paljon äitien kohdalla, mutta kyllä sitä mahtuu isänkin tunnepalettiin. Usein iskee fiilis, että tänään ei ole liikuttu tarpeeksi, tänään on ollut liikaa ruutuaikaa, tänään oli yksipuolinen ruoka, lapsilla ei ole tarpeeksi kontakteja ikäisiinsä, olinpa taas turhan vaativa…
Oli lohdullista lukea, että vanha kunnon Jari Sinkkonenkin on aikanaan potenut syyllisyyden tunnetta. Jos ammattilainen, niin kai minäkin saan?
Lopuksi vielä varmoihin keväänmerkkeihin. Pojan kummitäti touhusi kanssamme pitkän viikonlopun ja pääsi taiteilemaan katuliiduillakin lasten kanssa. Ensimmäinen kerta tälle kevättä, kun pihassa on kuivaa asvalttia. Ja pyörätkin kaivettiin menneellä viikolla esiin. Tervetuloa kevät, sinua on odotettu kuin suomalaista jalkapallomenestystä. Talvella tunnuit olevan yhtä kaukanakin!
Kevät ja lähestyvä kesä ovat tietysti mahtavia asioita. Varsinkin, kun ykkösvuodenajaksi on jo tehtynä paljon suunnitelmia. Mutta jottei poikettaisi blogauksen otsikosta, niin täytyy myöntää, että ilon ohella takaraivossa moukaroi ajoittain tieto siitä, että perhevapaa kulkee vääjämättä kohti loppuaan. Alle viisi kuukautta jäljellä.