Retrospektiivi

Siitä on seitsemisen kuukautta, kun vedin työpaikan ulko-ovella kesäilmaa keuhkoihini ja annoin tilaa pienelle vapauden ja haikeuden muodostamalle tunnekombinaatiolle. Siitäkin on neljä kuukautta, kun vaimo veti kotimme ulko-ovella ilmaa keuhkoihinsa ja antoi tilaa tunnemiksaukselle, jossa haikeus oli varmasti yksi komponentti.

Herran pieksut! Seitsemän kuukautta pois työelämästä ja neljä kuukautta lasten kanssa kotona. Miten aika voi mennä näin nopeasti? Ja miten ihmeessä juna voi olla pian kääntymässä takaisin kohti työelämää!

Joulun ja ennen kaikkea vuodenvaihteen alla on hyvä hetki vilkaista taustapeiliin.

Pohjoissuomalaisittain voisin todeta, että olisi tämä paskemminkin voinut mennä. Käytännössä lause tarkoittaa, että olen äärettömän tyytyväinen kuluneisiin seitsemään kuukauteen.

Kesä oli tietysti hieno: Koko perhe kotona. Hirmuinen kasa tunteja kesäpaikassa. Paljon ulkoilua. Äärimmäisen vähän velvoitteita ja stressiä. Ei To-do -listoja, ei juuri huoliakaan. Elämän flowta parhaimmillaan – sellaista tekemistä, joka juuri sinä päivänä tuntui tekemisen arvoiselta.

Hienoa kesää seurasi hieno syksy. Niin hieno, että se menee elämäni syksyjen TOP3:een lukion ja intin välisen syksyn sekä ensimmäisen opiskelusyksyn rinnalle. Tuntui etuoikeutetulta touhuta kersojen kanssa, katsoa heidän elämän uteliaisuuttaan sekä uuden oppimistaan ihan rauhassa, olla paljon ulkona ja unohtaa kalenteri. Fiilikseen toki vaikutti sekin, että kesän parhaat säät arpoutuivat elokuun loppupuoliskolle ja moni tuttu oli perhevapailla elo-syyskuussa.

Sitten tulivat kurakelit. Enää ei ollut aivan niin superlatiivia. Silti en mistään hinnasta olisi vaihtanut osia töihin aamuisin lähteneen vaimon kanssa. Paitsi niinä muutamana päivänä, kun kurakeli oli paitsi ulkona, myös lapsilla.

Tässä yhteydessä täytyy osoittaa myös kiitollisuutta. Tuota kaksipäistä kuratautia ja yhtä flunssa-aaltoa lukuunottamatta olemme pysyneet pois sairastuvalta. Lääkärissä ei ole tarvinnut käydä ollenkaan. Iso juttu lapsiperheessä!

Ettei menisi aivan nami-nami bum-tsi-bumiksi tämä postaus, niin täytyyhän se myöntää että ruusuilla tanssiessa jalat ovat välillä osuneet piikkeihinkin.

Olen ensinnäkin ollut muutamaan otteeseen huonojen öiden jälkeen aivan tolkuttoman väsynyt. Ja väsymys on tila, joka pilaa kaiken. Se vie ilon ja saa kaiken maistumaan pakkopullalta. Ei hyvä! Puolisokin tuntuu pelaavan Ruotsin maajoukkueessa, kun minä ja lapset yritetään pitää Suomen kunniaa yllä. Tai siis minä yritän. Lapset pelaavat tuollaisina päivinä kai Etelä-Afrikan joukkueessa. Mutta eivät tietenkään samassa joukkueessa, vaan toisiaan verisesti vihaavissa joukkueissa. You know. Ei hyvä.

Sekin päivä tässä syksyllä nähtiin, kun minä marmatin vaimolle, että hän voisi joskus vaikka laittaa ruokaa tai siivota. Tätä en kuitenkaan suostu myöntämään, että näin olisi käynyt. Totta puhuen paremmalla puoliskolla on tainnut olla pitkän töistä poissaolojakson jälkeen rankempaa duunissaan kuin minulla kotona.

Oman ajan löytäminen on ollut mystisen vaikeaa kuin natsien kultajunan paikallistaminen. Harrastukset, mitä ne ovat? Eniten on harmittanut se, että olen joutunut kieltäytymään kavereiden lenkkiseurakyselyistä ihan liian monta kertaa.

Appiukko toivoi eräänä jouluna lahjaksi rauhaa. Alan ymmärtää häntä. Minä toivon aikaa. Haluaisin lukea Kiukkukirjan ajatuksella, ilmata maasturin takajarrun ilman häiriöitä ja kuunnella yhden levyn täysillä ilman “välispiikkejä”. Appiukko sai aikanaan lahjaksi kirjan, jonka nimi oli yllättäen Rauhaa. Pahoin pelkään, että minulle on pukin kontissa kello.

Jos jaksoit lukea tänne asti, olet totta vie joulurauhasi ansainnut:
Rauhallista joulua 2015 sinulle ja läheisillesi!