Päätös hoitovapaalle jäämisestä ei ollut helppo. Rehellisesti sanottuna se oli yksi elämäni vaikeimmista. Onneksi vaimo ja suurin osa lähipiiristä kannusti kuin britti omaa joukkuettaan.
Jossain vaiheessa nostin muijan eteen pöydälle viisi kissaa sanoen, että jos näihin löytyy vastaukset, niin olen valmis.
Ensimmäinen ja toiseksi suurin huolenaiheeni oli ajatus siitä, että pärjäänkö lasten kanssa kotona. Kestäisikö pinnani huonot päivät, kun jauhelihakeitto tiivistää laminaatin välit keittiön lattiassa, pienemmän housut sotkeutuvat niin sisä- kuin ulkokauttakin ja vanhemmalla on tahtoikä pahimmillaan. Tähän ei tietenkään voi vastata kukaan muu kuin minä. Suhteellisen nopeasti tulin lopputulokseen, että pärjään kyllä. Onhan työkavereinani kaksi maailman ihaninta lasta.
Olen suhteellisen sosiaalinen tyyppi. Niinpä toisena epäilyksenäni olikin, ja on edelleen, että kaatuvatko seinät päälle, kun juttukavereina on vain kaksi- ja nelivuotias. Olen miettinyt tähän helpotusta. Yritän lenkkeillä vapaan aikana iltaisin mahdollisimman paljon niin sanotusti kimpassa. Toisaalta päiväsaikaankin saa aikuiskontakteja, jos tarpeeksi haluaa. Luulen, että kyläilemme ja sukuloimme viidentoista kuukauden aikana melko paljon.
Suurimman huolen varjon koti-isyysajatusten ylle heitti raha. Lasten kotona hoitamisesta maksettava tuki on todella pieni: muutamia satoja euroja kuussa. Olemme tulleet menoja karsimalla nippa nappa toimeen, kun vaimo on ollut kotona. Mutta minulla on jonkin verran isommat nettotulot kuin vaimolla. Perheen tulotaso siis rapistuu jossain määrin vaihtaessamme osia.
Ajattelimme, että voin tehdä iltatöitä, jos menee todella tiukalle. Menoistakin voisi vielä hieman nipistää, vaikka valtiontaloudesta tuttua juustohöylää onkin jo heilutettu meillä isoin kaarin viime vuosina.
Tähän huoleen suuri helpotus tuli kuin lahjana. Pankki tarjosi massiivisella kampanjalla asuntolainaan maksutonta lyhennysvapaata vuodeksi. Ja kyllä, lainan takaisinmaksuaika venyy vuodella, mutta nämä ovat arvokysymyksiä. Kun maksamme sitten joskus viimeistä vuotta lainaa pois, molemmat lapsemme juoksevat vapaa-ajallaan omien kavereidensa kanssa. Ei silloin enää kannata kotiin jäädä. Ei ainakaan tällä perusteella.
Viisitoista kuukautta pois työelämästä on pitkä aika alalla, jossa kehitys pinkoo eteenpäin kuin satasen sprintteri maaliviivaa lähestyessään. Ajatuksiani onkin laveerannut viime aikoina huoli oman osaamisen näivettymisestä koti-isyyden aikana. Mutta kas, asioilla on tapana järjestyä. Varsinkin, jos saa suunsa auki, eikä vain kierrätä ajatuksia omassa päässään korvalliselta toiselle. Juttelin suunnitelmistani talvella hiihtolenkillä yhdelle kaverilleni. Myöhemmin kävi ilmi, että kaverini ja hänen isänsä firmassa olisi kysyntää meikäläisen ohjelmointiosaamiselle ainakin projektiluonteisesti! Olemmekin sopineet, että teen vapaan alkamisen jälkeen tuntitöitä varsin paljon vapausasteita sisältävällä sopimuksella heille. Pam sanoi asia järjestyessään!
Viides ja pienin huoleni liittyy siihen, että IT-alaa ei turhaan väännetä ainakaan Oulun seudulla puheissa YT-alaksi. On täysin mahdollista, että minulla ei ole työpaikkaa, johon palata syksyllä 2016. En kuitenkaan usko, että asiat menisivät niin. Sitä paitsi, mainitsinko jo, asioilla on tapana järjestyä! Ystäväni lohkaisi asiasta varsin hyvin, kun aprikoin asiaa kevättalvella ääneen: “Ei sitä tiedä onko sinulla nykyistä työpaikkaasi syksyllä 2016, vaikka et jäisikään kotiin.” Niinpä.