Vietettiin viikonloppu mummilassa. Tärkein syy ajankohdalle oli lastemme serkun kouluun siunaaminen, johon kummeja oli pyydetty mukaan.
Viikonloppu oli kaikenkaikkiaan hyvä. Lapset nauttivat selkeästi isovanhempiensa seurasta. Poika esimerkiksi pääsi puuhommiin, kun pappa oli innostunut moottorisahalla veistämisestä. Papan muotoillessa vasta kaadetusta tukista siiliä, meidän kolmevuotias karsi puuta rautasahalla innoissaan ja onnistuneesti. Myös papan tekemällä valtavalla maahan kiinnitetyllä ritsalla ampuminen näytti olevan sekä meidän juniorin että serkkupoikansa mieleen. Yllätys.
Paluumatka piti olla sunnuntaina, mutta vaimo alkoi iltapäivällä poistaa syömisiään mahalaukusta niin sanotusti käänteisellä kaarihölkkärillä. Onneksi pomoni antoi luvan tehdä jälleen kerran etäpäivän, joten maanantaikin kului mummilassa. Lapset olivat 90-prosenttisesti isovanhempien hoidettavana, kun minä tein töitä ja vaimo raportoi vällyjen alta kylmyyttä ja mahaansa. Hienoa apua vaimon vanhemmilta!
Työpäiväni jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin Pohjolan valkoisen kaupungin kainaloon. Poju olisi ehdottomasti halunnut olla vielä pidempään mummilassa. Itkuhan siitä tuli, kun tajusi, että ollaan lähdössä pois. Itsensä koottuaan hän teki aikuisia hymyilyttäneen ehdotuksen: “Iskä voi mennä edeltä. Me jäämme vielä tänne. Iskä voi tulla hakemaan meitä vaikka puolen tunnin päästä.”
Matka sujui semi-ok. Poika matkusti tabletin seurassa totutun rauhallisesti. Taisi kuitenkin olla ensimmäinen kerta, kun tuo matka meni hänellä ilman vaippaa.
Tyttö sen sijaan väsähti puolimatkassa. Ja vaikka vaimo hoiti toipilaana ohjelmatoimistoa ja ravintolaa etupenkiltä kiitettävästi, niin takapenkiltä kantautuva ääni muistutti aika-ajoin pahasti polkupyörää, jonka ketjua ei ole huollettu ikinä.
Osaisikohan tuollainen reilun vuoden ikäinen keskittyä tabletilta tuleviin videoihin?