Virpominen – kerjäämistä vai kadonneen yhteisöllisyyden viimeisiä päivänsäteitä?

Vuosi sitten pääsiäisen alla sain Twitteristä asennekasvatusta avokämmenellä. Perusfiksuna pitämäni tyyppi kommentoi virpomiskulttuuria jota kuinkin näin: ”Jos meillä olisi lapsia, emme luultavasti laittaisi heitä kerjäämään risujen kanssa.”

Viserrystä lukiessani 2v ja 4v repivät silmät kiiluen foliota virpomispalkaksi saamiensa suklaamunien päältä. Olimme vasta palanneet naapurustosta. Kävimme vajaan kymmenen naapurin ovella. Lapset hoitivat kaiken puhumisen ja touhun itse, mutta minä tarkkailin toimintaa taaempaa. Jokaisella ovella 4v muisti kysyä, että saako virpoa. Minä olin pakahtua ylpeydestä. 2v ei muistanut virpomislorua todellakaan jokaisella ovella. Isoveli auttoi hienosti. Minusta se oli, saako sanoa, melkoisen lutuista. Jokaisessa kohteessa pikkutrullit myös muistivat kiittää (joissakin ehkä tarvittiin pieni iskän rykäisy lähtöhetkellä) ja yleensä myös todeta jotain hyvän pääsiäisen toivotuksen suuntaista. Minä olin pakahtua ylpeydestä. Lapset olivat pakahtua innostuksesta, kun naapuri sujautti koriin ”Kirmunan! Katso iskä, me saatiin Kirmuna!”

Kävi niinkin, että eräs naapuri oli juuri lähtemässä autopaikaltaan, kun näki meidät pihalla. Hän totesi: ”Menkää nyt käymään meilläkin. Vaimo on kotona ja odottaa kovasti virpojia!” Kävimme. Jälleen oltiin pakahtua.

Minusta tuo kierros tarjosi juuri sitä, mistä nykyisiä lähiöitä (ja kyliäkin) niin helposti moititaan: pientä yhteisöllisyyttä ja koko kylä kasvattaa -henkeä. Vasta kotona tajusin Twitterin välityksellä, että joku saattaa kokea virpomisen kerjäämiseksi.

Toki virpominen voi lähestyä kerjäämistäkin. Ex-työkaveri kertoi kerran, kuinka reilusti yli kymmenvuotiaat pojat olivat ”virponeet” hänet koristelemattomalla oksalla ja ilman minkäänlaisia trullipukeutumisia. Tässä tapauksessa käyttäisin ehkä sanaa kerjääminen. Työkaverini oli kuitenkin antanut pojille lompakostaan viiden sentin kolikot. ”Trullit” olivat tietysti todenneet, että kovin on vähäinen palkka. Virvottu oli tähän jatkanut, että kovin on vähäinen valmistautuminenkin virpomiseen. Koko kylä kasvattaa.

Täytyy myöntää, että olen kuullut virpomisnurinaa ennen tuota Twitter-keskusteluakin, mutta maltillisemmilla sanamuodoilla. Muutaman kerran jopa sellaisilta tyypeiltä, jotka puoli vuotta myöhemmin nurisevat sitä, kun Suomessa ei ole “niin kivaa jenkkiläistä tuttua karkki vai kepponen -kulttuuria, jossa lapset kiertelevät hyväntahtoisesti naapurustossa!” Marinaa marisemisen ilosta?

Suhtautumiseni virpomiseen ei ole nurinoiden myötä muuttunut. Minusta se on todella hieno pala suomalaista pääsiäiskulttuuria ja jopa sitä kaivattua yhteisöllisyyttä. Tuon twiitin jälkeen olen kuitenkin tajunnut, kuinka tärkeää on muistaa kysyä, että saako virpoa. Siihen voi vastata myös kielteisesti. Silloinkin koko kylä kasvattaa.

Tänä vuonna emme olleet kotikulmilla virpomispäivänä, vaan viettämässä sukulaistyypin kolmevuotisfestivaalia kotiseudullani. 3v ja 5v pääsivät kuitenkin virpomaan mummun, papan ja tädin. Kyllähän naperot olivat innoissaan, kun saivat pisamia naamoihinsa äidin meikkikynästä. Ja vaikka tuoreex terveex loruteltiin tutuille ihmisille, niin  hieman taisi jännittääkin. Kasvun paikka ja hieno perinne!

ps. Muutama vuosi sitten Etelä-Pohjanmaalla kiersi pari aikuista trullia. Saivat valtavan suosion. Joko sinäkin ensi vuonna?

Leave a Comment