Hei, elämänkoulu! Tässä kurssipalaute eilisestä lyhytkurssista.
Mille kurssille osallistuit?
Isyyden tunteet – osa 2739: Paska iskä -fiilis ja siitä toipuminen.
Miksi osallistuit?
Kurssi järjestettiin samoissa tiloissa, kuin lapsemme uuden harrastuksen eli tanssin ensimmäinen kokoontumiskerta. Perheellisen täytyy olla tehokas ajankäytössään.
Kerro lyhyesti mitä opit?
Kun lapsi aloittaa uuden harrastuksen, kannattaa miettiä etukäteen, kuinka hänet ohjaa ryhmän mukaan. Varsinkin, jos ensimmäinen tapaamiskerta on järjestäjien puolesta organisoitu surkeasti, eikä kukaan ole ottamassa lasta vastaan. Opin, että isä tuntee syvää pettymystä tajutessaan, että käytännössä työnsi lapsen ovelta ryhmän mukaan ja kertoi odottavansa oven toisella puolella.
Lyhytkurssin lopussa sain lohtua siitä, että jotain olen sentään vanhemmuudesta noin kuudessa vuodessa oppinut. Lapsemme uusi harrastuskaveri puhkesi itkuun tanssitunnin jälkeen, koska häntä ei oltu vielä hakemassa. Sain laastaroitua kyynelkanavien vuodon kyselemällä kuulumisia ja lupaamalla, ettemme lähde ennen kuin häntä tullaan hakemaan. Kuusi vuotta sitten olisin vastaavassa tilanteessa hyperventiloinut – ja luultavasti soittanut hätänumeroon.
Mikä oli kurssissa hyvää?
Negatiivisista tunteista edettiin positiivisiin niin, että kokonaisuudesta jäi melko hyvä maku. Varsinkin, kun lapseni näytti pärjänneen loistavasti mielestäni epäonnistuneesta tuestani huolimatta. Erittäin hyvänä koin sen, että pojan tanssitunti oli ollut kuulemma mukava, ja että juniori kyseli heti, milloin seuraava kerta on. Hellyttävää oli, että lapsi osasi esittää toteemipaalua ja sumopainijaa tanssien.
Mitä kehittäisit?
Mielestäni kurssin järjestäjälle sattui paha arviointivirhe, kun paska iskä -fiiliksestä toipumiseen tarvittiin toisen perheen lapsi, joka oli pahoittanut mielensä.
Voisitko suositella vastaavaa kurssia muille?
Ei tule kovin montaa mieleen, jolle voisin.
Muita terveisiä?
Olen osallistunut viime vuonna erittäin monelle elämänkoulun lyhytkurssille vanhemmuuteen liittyen. Välillä olen antanut suorasukaista palautetta opetusmenetelmien karskiudesta. Palautteella ei tunnu olevan merkitystä, vaan elämän lyhytkursseilla mennään kerta toisensa jälkeen äärilaidoille. Haloo, lukeeko näitä palautteita kukaan?
Elämän koulu, paras koulu.
Samanlaisia tuntemuksia olen itsekin aikoinani kokenut. Esimerkiksi silloin, kun vein kuusivuotiaan poikani uimakouluun, eikä kukaan kertonut etu- eikä puolikäteen, miten siellä toimitaan. Lasin läpi vain katselin poikani uintiyritystä, josta hän suoriutui hyvin, mutta jäi toisista pahasti jälkeen ja lopulta luovutti ja lähti saunaan 🙂 mikä oli häneltä viisas ratkaisu … sillä hän oli muita paljon pienempi. En nuorena ja vielä kokemattomana äitinä rohjennut puhutella ohjaajia! Koin vain itseni epäonnistuneeksi, kun olin vienyt ryhmään liian nuoren lapsen.
Muutama vuosi myöhemmin poikani aloitti judo-harrastuksen, joka kaatui siihen, että hän kertoi ohjaajien juopotelleen eräällä leirimatkalla. Alakouluikäiset lapset olivat jääneet ilman aikuisten turvaa, ja se riitti minulle siitä harrastuksesta.
Nuo sattumukset olivat 80-luvulla. Nykyään ollaan varmaankin lasten harrastuspiireissä paljon viisaamia ja vanhemmat rohkeampia itse asioita puheeksi ottamaan?
Huh, kipeitä kokemuksia! Kiitos, että jaoit, ensimmäinen kävi oikein hyvin vertaistuesta, vaikka tilanne sinulla varmasti onkin rankempi ollut.
Tuo leirimatkalla juopottelu on kyllä anteeksiantamatonta toimintaa. Täysin anteeksiantamatonta. Lapsen (niin kuin aikuisenkin) luottamuksen voi pettää vain kerran. En osaa edes kuvitella, kuinka itse reagoisin moisessa tilanteessa.
Se, mitä tulee 80-luvun tilanteisiin verrattuna 10-luvun tilanteisiin, niin varmastihan paljon on muuttunut, mutta ei missään tapauksessa kaikki. Itse asiassa varmaan vähemmän kuin ehkä kuvittelemme?