Hiljalleen ne ovat pesiytyneet meille. Ensin tuli kyniä ja kumeja. Sitten uusia vaatteita. Tällä viikolla tuolinkarmille ilmestyi reppu. Eilen lapsi esitteli erittäin ylpeänä NY-lippistä. Koululaisen tavaroita.
Esikoisen kouluun varustaminen. Jälleen yksi metataski, jonka vaimo on hoitanut sataprosenttisesti. Minulle on jäänyt aikaa fiilistellä, miltä tuntuu, kun vanhin lapsi lähtee ykköselle.
Ylpeys ja haikeus. Niistä tunteideni letti pääasiassa on palmikoitu.
Ei liene yllätys. Näihin kai saa tottua sitä enemmän, mitä isommiksi lapset kasvavat.
Kirjoitin keväällä, että esikoulun henkilökunnan osaaminen rakensi luottamuksen kivijalkaa koko koulujärjestelmää kohtaan. Niin ajattelen edelleen.
Silti ylpeyden ja haikeuden rinnalla kolmantena suurena tunteena kulkee huoli. Pilvien sävy on tuttu: pääseekö lapseni kestäviin ja tasavertaisiin kaverisuhteisiin? Viihtyykö hän koulussa?
Ja sitten on se kiusaaminen. Jo pelkkä sana nostaa inhottavan tunteen iholle.
Tuohon ihmisyyden epäinhimillisimpiin piirteisiin lukeutuvaan toimintaankin lapseni jossakin muodossa tulee törmäämään. Toivottavasti henkilökunnan ammattitaito ja pojan itsetunto riittävät. On vain pakko luottaa. Helppoa se ei ole!
Olen yrittänyt viime päivinä muistuttaa itselleni, että alakoulu ei ole armeija.
Opinahjosta pääsee joka päivä kotiin kertomaan, miten menee. Opettajia lienee myös keskimäärin helpompi lähestyä kuin kapiaisia.
Eskariin verrattuna ekaluokassa on kuitenkin iso ero. Koulupäivän jälkeen kukaan aikuinen ei lähtökohtaisesti kerro miten päivä on rullannut. Juniorin omia tuntemuksia täytyykin kuulostella, mikäli mahdollista, entistäkin herkemmin.
Elokuun ensimmäisinä päivinä elämä tuntuu vesiputoukselta. Tuntuu, kuin lapsi olisi juuri astumassa vääjäämättömästi jonkin reunan yli.
Elämä ei kuitenkaan ole vesiputous. Ennemminkin elämä on kalatie.
Siinä on monen monta pientä haastetta ja niiden välissä tasaisempaa.
Vaikuttaa, että juniori itse suhtautuu koulun alkuun melko rauhallisesti. Ainakin toistaiseksi. Tuntemuksensa hän summasi näin:
“Kyllä mua vähän jännittää. Eniten uudet luokkakaverit ja ne opettajat. Että saanko niistä kavereita.”
Jälleen aikuisella lienee siis vaikeampaa kuin lapsella. Niinpä yritän pitää kalatien ensi viikolla mielessäni – koulun aloittaminen ei tarkoita Niagaran putoukseen hyppäämistä. Ei lapselle. Ei vanhemmalle.
Ps. Tämän kirjoitettuani havahduin – hyvin ovat fiilikset pitkälti samoja kuin vuosi sitten. Mieleen nouseekin ajatus siitä, että lapsi kyllä oppi eskarissa paljon, mutta oppiko isä vuoden aikana mitään?
Isäkuukausien Facebook ja Instagram – tervetuloa seuraamaan koulun alkua niihinkin!