Jo joutui armas aika

Tänään koitti päivä, jota olen kieltämättä odottanut viime viikkoina kuin esikoululainen jouluaattoa. Out of office -ilmoitus päälle, pullat tiimikavereille, toisen tietokoneen tyhjennys ja pöydän siivous. Kirjoitinpa työpaikalta naamakirjaankin, että palataan näihin työhommiin sitten syyskuussa. Syyskuussa 2016.

Fiilikset olivat yllättävän neutraaleita. Ehkä siksi, että kävimme eilen tiimikamujen kanssa pelaamassa frisbeegolfia, syömässä ja parantamassa muailimoo. Kotiin pyöräillessä ehti fiilistellä, että viidentoista kuukauden aikana tapahtuu varmaan henkilövaihdoksia tiimissä ja että moni nyt paperilla oleva homma ehtii konkretiaan saakka. Toisaalta reilu vuosi on kyllä lyhytkin aika. Mietipä taaksepäin!

Tänään töistä kotiin ajaessa eteläinen naamatuuli oli sen verran kova, että ajatukset pysyivät pyöräilyssä. Matkalle sattui kuitenkin pari pysäytyskuvaa, jotka muuttivat ehkä aavistuksen haikeat tunnelmat alkavan loman riemuksi.

Ensimmäisen silmänräpäyksen tarjoili kaksi oletattevasti opettajaihmistä. He seisoivat koulun vieressä pyöriensä kanssa. Kummallakin oli nippu ruusuja ja selkeästi ne paremmat työkuteet päällä. Suvivirsi paukahti soimaan pään sisäisessä soittorasiassani!

Toisen tuokiokuvan tarjosi puolestaan pikkupoika, joka oli optimistisesti liikenteessä kohti uimamonttua pelkissä uimashortseissa ja pyyhe olkapäillään. Kesä!

Kotona poika kysyi ensimmäisenä: “Alkoiko se nyt?” Ennen kuin ehdin vastata, hän jatkoi: “Se piiiitkä viikonloppu!” Sitäpä ne lähikuukaudet toivottavasti ovat.

Muutenkin seniorijuniori on laukonut tänään sellaista läppää, että hymyä ei ole tarvinnut makuuttaa nollakorkotilillä.

Kauppaan mennessä ihmettelin hänelle, että mitähän tuohon koulun viereen on alettu rakentamaan. Vastaus oli heti valmiina: “Varmaan ojaa, että lapset saavat heitellä siihen kiviä. Tai järveä, että siinä saa polskia.”

Kaupassa kävi huono homma. Jätimme hetkeksi isot ja pienet ostoskärryt hyllyn päätyyn. Kun palasimme paikalle pari minuuttia myöhemmin, joku oli nyysinyt pikkukärryt. Poika meinasi vähän kimpaantua ja syytteli minuakin asiasta: “Tätähän minä pelkäsin.”

Kolmas mainitsemisenarvoinen murjaisu tuli sitten kotimatkalla. Ihastelin ääneen, että vihreä on niin hyvän väristä näin alkukesästä. “Niin on, nyt pääsee leikkaamaan ruohoa ja avojaloin hiekkalaatikolle.”

Päivän parhaasta vastasi kuitenkin vaimoni. Hän kysyi ilmeisen vakavana, että halasinko työkavereita töistä lähtiessäni.

2 thoughts on “Jo joutui armas aika”

  1. Tietenkin halasit työkavereita ja otit heidän kanssa jäähyväisselfien?

    Toivottavasti pian koittaisi se suvi suloinen!

    Reply

Leave a Comment