Samaan sänkyyn, mutta puhumatta ja selät vastakkain. Niin vanhat pariskunnat stereotypioissa aloittavat flirtin Nukku-Matin kanssa. Mutta että meidän lapset. Ei ikinä!
Unen kiinnisaamisesta on taisteltu meilläkin. Niin kai kaikissa perheissä. Tällä hetkellä tilanne on hyvä. Isommat lapset rauhoittuvat ja nukahtavat omiin huoneisiinsa. Aikuisten avustamina tosin. Ennen desibelien maltillistumista perilliset tyypillisesti kiehnäävät ja kisuavat. Hammaspesun jälkeen, ennen kuin aikuinen ehtii toivottamaan hyviä unia, on hyvä hetki kiivetä toisen sänkyyn tai käyttää viimeiset juoksuaskeleet päivän kiintiöstä. Kai se on 3- ja 5-vuotiaan tapa sanoa hyvää yötä.
Eilen kuvio oli juuri sama: puurojen jämät pois kiilteiden päältä, yöpuvut päälle ja… keskimmäinen oli vanhimman sängyssä. Naurua, kikatusta, kutittelua. Kun ehätin junioreista senioreimman huoneeseen tenavat makasivat vierekkäin. Virnistellen, mutta rauhassa. “Me halutaan nukkua vierekkäin!”
Just joo, ja minä haluan tavata Annelin, ehdin ajatella. Jokin naksahti kuitenkin päässäni. Suostuin. Suostuin yhdellä “pienellä” ehdolla: “Ensimmäisestä naurusta tai puheesta siirrytään omiin sänkyihin.” Kumpikin vannoi ymmärtävänsä.
Minulla ei ole hajuakaan miten ihmeessä, mutta kymmenen minuuttia myöhemmin vanhempi oli unessa. Huoneesta ei ollut kuulunut mitään sopimuksemme jälkeen. Keskimmäinen ähisi tässä vaiheessa jotain. Annoin vielä yhden mahdollisuuden, johon tyttö totesi: “Minun täytyy vielä ajatella tätä asiaa”. Hetkeä myöhemmin hänenkin luomensa olivat rentoutuneet.
Meinasi silmäkulma kostua, kun katsoi vintiöitä nukkumassa vierekkäin. Mahtavia lapsia! Kilttejä lapsia! Söpöjä lapsia! Sovitusta kiinnipitäviä lapsia!
Sitten hiipi mieleen kysymyksiä. Voiko nukahtaminen tapahtua näinkin? Olisiko tässä vapaudu nukuttamisen vankilasta -kortti?
Tänään kokeillaan uudestaan. Uskon että homma toimii. Uskon ihan yhtä paljon kuin siihen, että Pohjois-Korea lähettää ihmisen elävänä Marsiin ennen juhannusta.