“Sä olet tähti. Lainaa mulle loistoasi. Tähti!”
Don Huonojen hitin kertosäe on viime aikojen korvamatoni. Kuopuksen kehityksen kadenssi on nyt sellainen, etten pysy tahdissa mukana. Taaperolle eilisen haaste on tämän päivän itsestäänselvyys. Käy mielessä, että jos saisi itselleen murusen tuosta oppimiskyvystä ja energiasta, ei tarvitsisi kipuilla keski-ikäistymistä. Lainaa mulle loistoasi.
Elämä taaperon kanssa on tällä hetkellä nannaa (huom. ei Nannia).
Vielä kesällä oli toisin.
Seitsemässä isyysvuodessa on ehtinyt kohdata uhmavaiheen jos toisenkin. Silti kuopuksen uhma löi minut polvilleen. Olin täysin samaa mieltä Koti-iskä88:n kanssa: “En muuten ymmärrä miksi uhmaikää kutsutaan tahtoiäksi. Sama kuin kutsuisi mustaa surmaa kesäflunssaksi.”
Heinäkuussa tyttö tuntui huutavan, itkevän ja raivoavan tauotta. Suurimmaksi osaksi siksi, että ei saanut tahtoaan läpi. Toiseksi suurimmaksi osaksi siksi, että ei osannut tehdä haluamaansa, vaikka saikin tahtonsa läpi. Ruokailut – yhtä itkua. Nukkumaanmeno – yhtä itkua. Leikit – yhtä itkua.
Ja kaikki – sitä samaa itkua.
Mutta elokuulla tapahtui jotain. Uhma alkoi pyöristyä hämmentävän nopeasti. Elämä muuttui parissa viikossa.
Samalla se alkoi soida päässäni: “Sä olet tähti!”
Uhman taipuminen toi paitsi hymyn taloon, myös jo mainitun uskomattoman kehityksen taaperon taitoihin. Alkoi ilmeisesti jäädä rageemiselta energiaa oppimiseen.
Hämmentyneenä olen huomannut keskittymiskyvyn muuttuneen kuukaudessa kirjan kahdesta sivusta kahteen kirjaan. Eikä kirjalta tarvitse enää lopuksi kääntää niskoja nurin.
Elokuun alkupuolella taapero imeskeli tuttia lähes tauotta. Saattoi toki olla niinkin, että vanhemmat asensivat sen ajoittain äänenvaimentimeksi. Nyt sitä tarvitaan enää unilla.
Ja syöminen – sen voi sittenkin hoitaa itsenäisesti ja ilman raivoa!
Opittujen taitojen listaan voisi lisätä vielä hyvällä tolalla olevan pottailun sekä koko ajan enemmän juoksua muistuttavan liikkumisen: korva on käännöksissä yhä lähempänä lattiaa.
Uhmasta osa on siis passitettu vilttiketjuun.
Realistina tajuan, että viltissä kerätään voimia uutta tulemista varten. Siksi nautin nyt, kun lapsen tulilanka on yhä useammassa tapauksessa reilusti yli sekunnin mittainen ja lapsi oppii alati uusia hienoja juttuja.
Ei ihme, että nukuttaessani hyräilen: “Tähti. Sä olet tähti, eikä mikään voi sua pysäyttää!”