”Iskä, iskä, iskä, iskääää!”, huutavat kaksi isointa lasta yhtä aikaa, kun taaperran maanantaina töistä kotiin.
Riehakkaan ja innostumista poreilevan vastaanoton syy ei ole jälleennäkemisen riemu, vaan esikoisen eskarissa saama idea.
”Kaveri oli ostanut viikonloppuna sellaisen Ninjago-hyrrän (Lego Ninjagon Spinjitzu). Sellainen maksaa vain kaksitoista euroa. Se on mahtava! Minäkin haluan sellaisen. Haluan. Ajattelin, että maksaisin sen itse. Ja voisin rahoittaa samanhintaisen Lego-paketin siskollekin. Voitaisiinko mennä tänään ostamaan sellainen”, poika papattaa vauhdilla, jota kuunnellessani tajuan sanonnan ”selittää suu vaahdossa”.
Neljävuotias säestää: ”Saadaanhan? Mennäänhän? Ostetaanhan minullekin?”
Ei ihminen voi enempää olla innoissaan.
Käymme vaimon kanssa lyhyen keskustelun. Toteamme pojun osanneen vetää oikeista naruista. Erityisesti siitä, että hän haluaa ostaa paketin myös siskolleen. Liikuttavaa.
”Voidaanhan me käydä Prismasta sellaisia katsomassa”, lupaan.
Tuon lauseen jälkeen konkretisoituvat puolestaan sanonnat ”ei riemulla rajaa” ja ”innostua niin, ettei meinaa housuissaan pysyä”.
Kaupassa huomaamme heti Lego-hyllylle tultuamme, että Spinjitzut on myyty viimeistä myöden.
Harmitusitkun lähestyminen tuntuu painostavalta kuin ukkosrintaman vyöryminen hellepäivään.
”Odottakaas, katsotaanpa, olisiko niitä toisessa kaupassa”, huokaisen ja kirjoitan jo Verkkokauppa.comia luurin selaimeen.
Seuraa vanhemmuuden päivähaaste. Paketteja on naapurikaupungin Verkkiksessä, mutta kellon viisarit osoittavat jo puuroa. Mielessä vilahtaa fakta, että seuraavana iltana on eskarilaisen tanssiharrastuksen kaudenpäättäjäiset. Nukkumaanmenon ei soisi tänään viivästyvän.
Kokemuksesta tiedän, että näissä tilanteissa pitää olla tarkkana kuin ripulia piereskelemällä paranneltaessa.
Nieleskelen hetken ennen kuin ehdotan: ”On niitä siellä. Ja maksavatkin kolme euroa vähemmän. Tehdäänpä niin, että käydään ylihuomenna hakemassa heti kun tulen töistä. Varataan paketti netistä tänään, niin niitä ei ainakaan myydä loppuun. Jooko?”
Ihmeitä tapahtuu! Esikoinen hyväksyy tilanteen lähes hymyillen, keskimmäistä pitää hieman halia ja ohjata ajatuksia siihen, ettei ylihuomiseen ole kuin kaksi yötä. Mutta homma siis onnistuu. Huokaisen helpotuksesta niin, että ALE 50 % -lappu lepattaa läheisen vaaterekin päällä.
Kotona eskarilainen selittää äidille tilanteen ja toteaa loppuun: ”Ne maksavat siellä vain kympin. Ostan siskollekin kympin maksavan sarjan!” Ei mikään upgrade, vaan tosielämän downgrade.
Keskiviikkona olemme lunastamassa lupauksia. Eskarilainen esittelee ja etsii siskolleen hienosti vaihtoehtoja, jotka saa kymmenellä eurolla. Sisko päätyy Spinjitzuun, koska ”sitten meillä on samanlaiset”.
Kassalla eskarilainen ottaa paketin määrätietoisesti siskoltaan ja sanoo: ”Minä maksan nämä”. Sen jälkeen hän nostaa paketit hihnalle, kaivaa takkinsa taskusta punaisen kangaskukkaronsa, sanoo hei ja tyrkkää kassan käteen kaksikymppisen.
On aika lähellä, ettei liikutuksen roska mene silmääni.
Eskarilaisen ongelma kuitenkin katkaisee tilanteen: ”Mihin minä tämän kuitin laitan?”
Olen joskus kirjoittanut, että lasten kanssa tunteet menevät nopeasti ääripäästä toiseen. Riittäisikö tämä kertomus yhdeksi todisteeksi?
Voi että, ihana eskarilainen 😍 ihana tarina😊
No eikö vain! Tuon ikäiset ovat vielä niin äärettömän aitoja ja rehellisiä tunteidensa näyttämisessä.