Viime aikoina julkisuudessa on puhuttu huonoista kokemuksista, kun lapsia ja ravintolaruokailua on yritetty mahduttaa samaan lauseeseen. Eikä varmaan täysin syyttä.
Siksi en malta olla kertomatta, kuinka mahtavastikin asiat voivat mennä.
Kävimme hiljattain koko perheellä kauppakeskuksen ketjuravintolassa, jonka ohi kuljemme ainakin kerran viikossa. Isommat tenavat mankuvat aika usein ohimarssiin liittyen, että meidän pitäisi käydä kyseisessä ruokalassa. Mankumisen syy ei tosin ole miljöö, eikä ruoka, vaan kauppakeskuksen käytävään houkuttelevasti näkyvä leikkipaikka.
Eskarilainen sai päättää kohteemme muutamasta vaihtoehdosta, koska hänen syntymäpäivänsä on tässä syystalvella. Ravintolaksi valikoitui siis tuo helposti kauppakeskuksessa maijaileva paikka.
Kun pääsimme pöytään, tarjoilija antoi lapsille omat listansa. Junioreiden ruokalista oli kahdella tapaa maininnan arvoinen. Siinä oli ihan samanhenkisiä ruokia kuin aikuistenkin listassa, eikä vain nauravia nakkeja ja muusia. Lisäksi menun taustalla oli pikkutehtäviä, joiden ratkomista varten tarjoilija kiikutti pöytään penaalillisen tusseja.
Kun keskityimme päivän vaikeimpaan valintaan, vauva repi taidokkaasti yhden menun nurkasta useampia paloja irti. Menu oli toki yksisivuinen paperi, mutta silti. Kun tarjoilija saapui ottamaan valintojamme vastaan, hän kuittasi tuhoutuneen ruokalistan huumorilla: “Jahas, nuorimmainen söi jo alkupalat!”
Ja arvaapa mitä tarjoilija teki, kun lipsautin, että olimme juhlistamassa eskarilaisen syntymäpäivää? Hokkus-pokkus, jostain löytyi lasten keittokirja, jonka tarjoilija signeerasi ja antoi lahjaksi esikoiselle. Poju reagoi eleeseen kuin bussikuski tippiin. Meni hämilleen, kiitti vienosti ja totesi hetkeä myöhemmin: “En osannut arvata, että täältä voi saada tällaisen!”
Tässä vaiheessa isommat muksut saivat luvan mennä testaamaan sitä kaihon karavaanista monet kerrat vilkuiltua leikkipaikkaa. Ja olihan siellä useammanlaista tekemistä.
Tuli ruoka. Ja ruoka katosi. Sitten katosivat muksut jälleen leikkinurkkaan. Ja melkein samalla ilmestyi pöytäämme jälleen tarjoilija. Torppasimme jälkiruokaehdotuksen, jonka jälkeen tilanteen tasalla ollut tyyppi kysyi: “Toisinko saman tien laskun?”
Mitä, eikö tarvitsekaan odottaa puolta tuntia, että pääsee vinguttamaan, niin kuin valitettavan monessa ravintolassa? Vaimon kanssa puoli tuntia laskua odottaen on joskus jopa kiva, mutta kolmen alle kouluikäisen kanssa viihdyttävää kuin hammaslääkärikäynti.
Kiitos Rosso Kempele, well done!