Hyppäsin oravanpyörään kuusi vuotta sitten. Silloin meille putkahti (naiset, älkää ottako verbivalintaa liian kirjaimellisesti) ensimmäinen lapsi. Olen oppinut paljon sellaista, josta kukaan ei puhunut etukäteen mitään.
1. Kuinka paljon lasten varjolla rahastetaan. “Kai haluat lapsellesi parasta?” Joo, kyllä, laitetaan niihin tonnin Emmaljungiin vielä aluvanteet ja lisäpitkät.
2. Vaikka rahastus unohdettaisiin, niin kyllä muksuihin uppoaa dollareita, euroja, puntia ja juaneita. Vaatteet ja kengät maksavat sen mitä aikuisten versiotkin, mutta ne jäävät lapsilla pieniksi jopa nopeammin kuin pikkujouluhynttyyt aikuisilla joulunpyhinä.
3. Kuinka hyvin ihminen mukautuu toimimaan väsyneenä. En ole tottunut väsymykseen. Se on edelleen ankea olotila. Unenpuute on elämänlaatua ankarasti laskeva puutostila. Mutta vielä kuusi vuotta sitten kova väsymys lamautti minut. Nykyään pystyn toimimaan väsyneenäkin.
4. Kuinka ulosteesta tulee luonteva asia. Pienten lasten kanssa skeidaan liittyvää huoltoa joutuu tekemään niin paljon, että siihen itseensä ei kiinnitä enää huomiota. Niin kauan kuin se on omien jälkeläisten pusertamaa.
5. Kuinka lapsiin kiintyy hiljalleen. Ei siellä synnärillä tule mitään hokkus pokkus vili jokkusta, että tässä on sun rakas lapsesi, ole hyvä. Aluksi mies ei pysty tekemään vauvan kanssa juuri mitään. Paitsi sietämään kakkaa. Ja silti pojot vie nainen, joka tarjoaa miellyttävästä pakkauksesta maitoa. Kiintymys kasvaa lapsen varttuessa.
6. Kuinka ajan kulumisen huomaa parhaiten lasten kasvamisesta. Isäni oli (tässäkin) oikeassa jo vuosikymmeniä sitten, mutta minua lause huvitti vielä puolentusinaa vuotta sitten.
7. Kuinka kokonaisvaltaista hommaa vanhemmuus on. Monta kertaa päivässä joutuu kolmen lapsen kanssa toteamaan, että “kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja – please hold!”
8. Kuinka idioottimaisesti lasten vaatteiden koot merkataan. 56 cm, 62 cm, 68 cm, 74 cm… Eli (56 + 6X) cm. Kuuden senttimetrin välein. Haloo! Kenen lapsi kasvaa kuuden senttimetrin kasvupyrähdyksin? No, ei kai viiden sentin pyrähdyksinäkään, mutta jotenkin 55, 60, 65, 70, 75 olisi helpompi. Nykysysteemin on varmasti kehittänyt joku britti.
9. Miten valtavasti lapset syövät ja juovat. Tenaviemme yhteenlaskettu ikä ei ole vielä kymmentäkään, niin hirvittää. Jahka summa on suunnilleen 50, pitänee hommata ruokaostoksia varten kuomukärry.
10. Lapset aiheuttavat tunteiden vuoristoradan. Tai paremminkin sinikäyrän. Huipulta mennään varmasti pohjalle, mutta yhtä taatusti noustaan uudelleen ylös. Viha ja rakkaus. Epätoivo ja toivo. Siinä lapsiperheen jin ja jang. Esimerkkinä voi mainita, kun nukutin lapsiamme hankalana iltana toista tuntia. Kammarissa syntyi jälleen melua. Vihaisena kysyin jo ovelta, että mitä nyt taas. Esikoinen kirkkain silmin: “Tällaisia me olemme!” Eipä siinä voinut kuin nauraa ja leppyä.
11. Kuinka ällöttävistä yksityiskohdista synnyttäneet naiset juttelevat avoimesti. Jos sinulla on lapsia, niin tiedät kyllä. Jos sinulla ei ole lapsia, et varmasti halua tietää.
12. Lasten oppimiskyky ja muisti ovat aikuisen käsityskyvyn ulkopuolella. Selitäpä viisivuotiaalle puolihuolimattomasti momentinrajoittimen toiminta kaapin saranoita kiinniruuvatessasi. Kuukausien päästä lapsi kysyy papalta ruuvaustilanteessa: “Pitäisikö käyttää momentinrajoitinta?”
13. Kuinka paljon aikaa menee ruokarumbaan ja pyykkisambaan. Aamu- ja iltapuuron laittaminen on pala kakkua, mutta syöttämiseen meneekin helposti puoli tuntia per päivän pääty. Lounas ja päivällinen ovat lämpimiä ruokia. Tiedät kyllä, kuinka paljon lämpimän ruuan valmistamiseen kuluu aikaa. Ja sitten vielä hedelmä-kasvis-marja -tyyppisen välipalan loihtiminen iltapäiväksi. Pyykinpesu tiivistyy kolmeen sanaan: joka ikinen päivä.
14. Kuinka käsittämättömän kipeää Duplo-lego käy, kun sen päälle astuu. Tai kun sellaisen päälle kääntää unissaan kylkeään. Omassa sängyssään.
15. Kuinka lujille parisuhde hetkittäin joutuukaan. Välillä tuntuu, että pelaamme eri joukkueissa. Vaikka eihän se niin ole. Ruotsissa on käsittääkseni laki, joka estää avioeron hakemisen, jos parilla on alle kaksivuotias lapsi. Fiksua.
16. Kuinka paljon lapsista huolehtiikaan. Vanhempi kollega lausui osuvasti, että huolten määrä on vakio. Pienet lapset – paljon pieniä huolia. Vanhemmat lapset – harvemmin, mutta isompia huolia.
17. Se on vain vaihe. Hokema todellakin pitää paikkaansa. Vaihe tosin saattaa kestää päivän tai kaksi vuotta. Lasten kanssa ei kannata tottua status quoon. Kun tuntuu, että jokin sujuu, tulee takapakkia. Ja toisaalta, kun tunnet olevasi jonkin asian kanssa katkeamispisteessä, helpotus on yleensä jo nurkan takana.
18. Miten äärettömän paljon noista pikkupaviaaneista voikaan välittää!
+ Kuinka minusta on tullut joissakin asioissa kukkahattuinen. Eskarista leikkeihin tullut väkivalta ärsyttää ja Youtube näyttäytyy ajoittain suorastaan vihollisena. Taitaa vastuu painaa miehen niskassa. Keski-ikäistymisestä ei voi olla kysymys. Eihän?
Isäkuukaudet on myynyt sielunsa somelle: Facebook ja Instagram. Tiedät mitä tehdä! Ensiksi mainitun puolella tulossa taas arvontakin ennen ensilumia.
Loistavan kirkkaasti tiivistetty vanhemmuuden perustietopaketti. Tätä pitää jakaa 🙂
Lähtipä päivä mukavasti käyntiin, kun tämän lukaisin.
Olen Eeva varsin onnellinen, että blogini on saanut ensimmäisen vakiokommentoijan. Kiitos, että olet!
Tätä bloggausta, kuten kaikkea Isäkuukausissa, saa ilman muuta jakaa!
Tää oli aivan huippu! Varmasti monet vanhemmat pystyvät samaistumaan 🙂
Kiitos kommentista! Niin, eiväthän nuo varmasti meidän perheen spesiaaleja ole, vaan samansuuntaisia tuntemuksia lienee useimmilla vanhemmilla. Ellei jopa kaikilla.
Osuttu niin nappiin että meinaa tämä toista odottava äiti ihan kyynelehtiä. (Joo ne hormoonit!) Ehkä lisänä se että vaikka kuinka ajatteli olevansa tietynlainen vanhempi, kun sai sen pienen käärön syliin niin muuttui kyllä kaikki ihan päälaelleen. Huomaa että on paljon pehmeämpi kuin kuvitteli.
Kiitos, että jätit kommentin! Joo, ne on nimenomaan ne hormoonit. Niitä samoja näyttää jylläävän äitien (ja isienkin) elimistössä esimerkiksi ensimmäisenä eskaripäivänä ja koulujen kevätjuhlissa 😉 Täytyy myös myöntää, että pehmenemistä on tapahtunut itsessänikin. Ennen lapsia kuvittelin esimerkiksi olevani uraihminen. En todellakaan ollut. Tai ainakaan enää en ole, koska tiedän uran takomisen olevan pois lapsilta.