Monessa asiassa ensimmäinen kerta tallentuu mieleen pysyvästi, tahtoipa tai ei. Yleensä tähän liittyy vielä se, että hieman vanhemmat tutut ovat puhuneet asiasta jo vuosia aiemmin. Isotellen, kärjistäen ja päivitellen. Ehkä vähän pelotellenkin.
Kaverisynttäreiden järjestäminen on juuri tällainen asia! Tällä viikolla pääsimme vaimoni kanssa kokemaan kaverisynttäreiden vetovastuun ensimmäistä kertaa. Maineensa veroinen juttu!
Näinkö tämä menee -fiilis nousi pintaan heti ensimmäisen vieraan saavuttua.
Olin reivannut pienen kämppämme eteiseen tilaa kantamalla ulkovaatteet isoon myttyyn vaatehuoneeseen. Kun ensimmäinen vieras oli riisunut toppansa, juhlakalu käveli hänen kanssaan vaatehuoneen ovelle ja esitteli: “Katsopa miten paha siivo täällä on. Iskä on kantanut tänne piiloon vaikka mitä!”
Kun kaikki kuusi vierasta olivat saapuneet, alkoi pieni uho siitä, kuka on tullut “kovimmin” juhliin. Yksi kertoi kävelleensä yksin – pimeässä. Toinen juosseensa pimeässä. Voitolle tuntui jäävän pyörällä saapunut kaveri. Potin kahmi kuitenkin perheemme neljä vee, jonka repliikin jälkeen kukaan ei isotellut kulkemisillaan: “Minäpä en ole tullut millään!”
Pian tämän jälkeen energia- ja äänitaso kämpässä alkoi nousta sellaiseksi, että ymmärrän hyvin isompien poikien klassiset kertomukset kaverisynttäreiden anatomiasta. Luulin, että sen kovempaa ei hulina kaverisynttäreillä voi olla. Väärässä olin.
Minecraft-kakkua ja multablockeja
Vaimo oli ahkeroinut tarjoilut synttärisankarin fanittaman Minecraftin mukaisiksi. Postauksen kuvista pääset tunnelmaan. Herkkupöydän ympärillä käydyistä keskusteluista on pakko nostaa pari repliikkiä talteen.
“Minäpä uskallan syödä multablockin!”
“Apua, kultaharkot loppuu!”
“Minä craftaan näistä tikuista ja kullasta kultahakun!”
Teema tuntui siis uppoavan vieraisiin kuin kumisaappaat loskaan lähikuukausina. Kaikkea ei vaimokaan ollut osannut ajatella, mutta onneksi pojat auttoivat. Punainen mehu ei tietenkään ollut mehua, vaan tulenkestämisen taikajuomaa, kuten yksi vieras hehkutti!
Vanhempana oli ihan mukava huomata, että kyllä ne toistenkin kasvattamat lapset avoimien karkkilaarien äärellä keskittyvät olennaiseen. Siis lappamaan mahdollisimman paljon herkkuja lyhyessä ajassa naamariin.
Vakavastikin juteltiin
Mehujen jälkeen pojan huoneessa alkoi kaikua koomikon lanseeraama parodialaulu: “Timppa saunoo, se saunoo ja saunoo. Venäläinen on kuollut löylyyn!”
Joku katkaisi kuitenkin huumorinselän heittämällä vakavan kysymyksen: “Tiesittekö, että se venäläinen oikeasti kuoli?”
Seurasi synttäreiden hiljaisin hetki. Kolme sekuntia kuulin ilmanvaihdon äänen!
“Joo. Ja se suomalainen Timppa paloi tosi pahasti. Se joutui sairaalaan.”
Kuitti. Keskustelu vaihtui Legoihin. Energia- ja äänitaso alkoi nousta uudelleen. Pian ohitettiin taso, jota olin ennen mehuhetkeä luullut maksimiksi. Kuinka väärässä olinkaan ollut. Sokerilla on ihmeellinen vaikutus.
Uhon myötä ulos
Vauhdin lisääntymisen myötä myös uhon määrä alkoi lisääntyä. Yksi kaveri kertoi olleensa kolmesti ratikassa. Toinen oli ollut neljästi. Kolmas ainakin viidesti. Joku kuittasi homman yksinkertaisesti: “Olen ollut ratikassa ainakin miljoona kertaa.”
Kun kämpässä alkoi hippa moottorisahamurhaajateemalla (kyllä, luit oikein. Ja ei, leikki EI ollut vanhempien etukäteen suunnittelema ohjelmanumero), siirryimme ulos aarteen etsinnän pariin. Kun tenavat pyörivät vihjeideni perässä pitkin pihaa kuin keskikokoinen trombi, ehdin jo summata synttäreitä mielessäni:
Oikeastaan aika hauskaa seurattavaa pieninä annoksina.
Facebookissa ja Instagramissa hämmästellään myös sokerin vaikutusta ja muita perhe-elämän ihmeitä.
Harvemmin nauran blogipostauksille yksin ääneen, mutta tämä oli vaan niin hauska! Ja kaikki kuulosti niin tutulta, terveisin 7- ja 5-vuotiaiden “mine”-pelaajien äiti. Ps. Ja tuo uho!
Et usko, kuinka mukava on lukea tuollainen kommentti! Kiitos! Joo, niinhän se menee, että mitä tahansa on ainakin miljoona, kun vain hetki keskustellaan.