Sinä – kahdeksanvuotiaamme

Minä huomaan sen, vaikken sitä vielä itsellenikään myönnä. Vauhti kiihtyy. Vauhti, jolla olet siirtymässä kodin piiristä kaveripiiriin. Se on toki paitsi luonnollista, myös hienoa. Mutta samaan aikaan se on haikeaa, jopa pelottavaa.

Sen siirtymän takia nieleskelen melkein päivittäin: onko itsetuntosi tarpeeksi vahva kohdataksesi avaran maailman kurjemmat puolet? Ja toisaalta – mitä voisin tehdä, että valmiutesi kodin ulkopuolella odottavan kohtaamiseen olisivat mahdollisimman hyvät?

Niin kaverit. Ne ovat koko ajan tärkeämpiä. Kävelet koulusta (aamuisin pääset äidin tai minun ja siskojesi kyydissä) neljänä tai viitenä päivänä viikossa. Kahden kilometrit matkaan kuluu joskus jopa puolitoista tuntia, koska kavereiden kanssa hypitään ojiin, pysähdytään puistoon, kiivetään lumikasoihin ja jutellaan alkuaineista, Pokemoneista, peleistä ja roboteista.

Koulumatkan lisäksi näet kavereita melkein joka ilta. Useimmiten digipelien tai ulkoleikkien merkeissä. Viimeksi mainitussa on riivaajaa, haamuja ja tutkimusmatkoja. Mutta myös konkkaa, piilohippaa ja majanrakennusta. Näihin leikkeihin 5-vuotias siskosi pääsee lähes aina mukaan. Kiitos siitä!

Esikoisuus ja sisaruskolmikossa eläminen leimaa arkeasi edelleen vahvasti. Vaadin sinulta monissa asioissa enemmän kuin siskoiltasi. Vaikka yritän höllätä, ei käy kiistäminen, että opettelen kanssasi varsinkin rajoja ja niistä kiinnipitämistä.

Siitä en pidä (ja tästä olen puhunut paljon kanssasi), että nälvit ja väheksyt usein siskojasi. Onneksi myös hyviä hetkiä on usein: leikit koulua keskimmäisen kanssa ja pelaat perhe-Aliasta pienimmän seurana. Ja ymmärrät soveltaa sääntöjä hetkittäin kaksivuotiaan eduksi.

Pelaaminen, piirtäminen (tai ehkä ennemmin pitäisi kirjoittaa suunnitteleminen) ja lukeminen ovat sinulle tärkeitä. Viimeksi mainitusta olen äärimmäisen ylpeä!

Olet lukenut esimerkiksi kaksi ensimmäistä Harry Potteria. Lukisit pidemmällekin, mutta joudut odottamaan minua. Lupasin nimittäin lukea kirjat samaa tahtia kanssasi. Parasta on, että ymmärrät lukemasi. Kerrot kirjojen tapahtumista vuolaasti ja tarkasti. Tarvittaessa jatkat tarinaa ehtymättömällä ja monipuolisella mielikuvituksellasi.

Harrastat ohjatusti hyvin vähän. Jalkapallo loppui ennen kuin kunnolla alkoikaan. Nyt olet kamppailu- ja seikkailukoulussa. Sinnekään et aina tahtoisi. “Enkö saa tehdä kotona sellaista, mitä milloinkin haluan. Olla kavereiden kanssa.”

Ymmärrän sinua. Minunkin verenpaineeni on usein lujilla kaiken kalenteriin sidotun kanssa.

Olet varsin herkkä. Se näkyy esimerkiksi siinä, että kavereiden moitteet tai kenties vitseiksi tarkoitetut tölväykset satuttavat. Usein hyvinkin lujaa.

Herkkyyteen liittynee sekin, että jumitut välillä asioihin. Varsinkin negatiivisessa ilmapiirissä. Tämä on ainakin osittain vikani. En osaa johdatella sinua toisiin ajatuksiin. Joku varmaan sanoisi, että itsekin jumitan.

Lempiruokasi on sama kuin minulla isänpäiväkorttisi mukaan: kaikki. Maitoa et tosin edelleenkään voi sietää. Paitsi jäätelönä, juustona tai smoothiessa.

Ruuasta puheenollen. Sinulla on kamala nälkä joka ruualla. Syöt lähes yhtä paljon kuin satakiloinen isäsi. Silti olet hoikka.

Minua ärsyttää se, että suhtaudut pukemiseen välinpitämättömästi. Nilkat vilahtelee, napa välkkyy, pipo on miten sattuu päässä. Sinä koet olevasi valmis pakkaseen, kun vaatteet ovat mukanasi. Ehkä haluat olla tässä asiassa pieni. Tykkäät, kun autetaan. Ikävä kyllä auttaminen on usein kiireessä muuta kuin kivaa ja hyvähenkistä.

Tiedän toki, että kyseessä aika pieni välinpitämättömyys. Esimerkiksi kouluasiat hoidat kiitettävän säntillisesti.

Koulu maistuu sinulle. Ei ehkä herkulle, mutta hyvälle. Et nurise mistään kouluasioista, vaikka hiljattain linjasitkin, että eskari oli paljon parempaa: “Siellä sai tehdä kaikenlaista, eivätkä opet vain käskeneet!”

Olet tärkeä ja rakas. Olen sinusta ylpeä.

Lue myös vuosi sitten raapustamani: Sinä – seitsemänvuotiaamme

Leave a Comment