“Piip! Onneksi olkoon – saavutit päivän tavoitteesi”, Polarin sykemittarin aktiivisuusmittaus ilmoittaa, kun kiskon taaperolle kurahaalaria päälle. Kello on paria tuntia vaille Pikku Kakkonen.
“Bäää-ää”, ilmoittaa puolestaan taapero, kun peukalo ei tule kunnolla haalarin hihan lävitse. Jaa, tämä itkukohan se oli päivän tavoite, hymähdän itsekseni.
Haalari päälle, puuvillaa kaulaan ja päähän. Bootsit jalkaan. Itselle sama setti ilman haalaria, ja eikun koko orkesteri toista kertaa tälle päivää ulos. Roskien vienti ja pikainen tarkistus onko posti sattunut liikkumaan kyseisenä päivänä. Jalkapalloa, hiekkaleikkikalujen kantamista, hippaa. Taaperon heittelyä ilmaan. Lisää jalkapalloa.
Tuntia myöhemmin kaikilla on punaiset posket ja minulla hiki. Päivällinen, vähän leikkiä, iltatouhut, nukutukset ja vähän taloudenpitoa.
Iltayöstä käsiä pakottaa mukavasti. Niissä tuntuu taaperolle heittelemällä osoitettu välittäminen. Muutenkin olotilasta huomaa, että päivään on sisältynyt melkoinen määrä “piiloliikuntaa”. Uni tulee nopeammin kuin taaperolla kakka vaippaan ulkovaatteiden pukemisen jälkeen.
Aktiivisuusranneke vahvistaa tuntemukset
Koti-isä on kuin elektroni atomissa – jatkuvassa liikkeessä ja ratakin pysyy useimmiten samana.
Kaivelin ajatusteni tueksi faktaa Polar Flow -palvelusta. Vertasin toukokuun ja syyskuun päivittäisiä aktiivisuusmääriä. Ensin mainittu oli toistaiseksi viiimeinen täysi kuukauteni kaasujousen päällä. Syyskuu puolestaan ensimmäinen kokonainen, kun vaimo ei ollut arkipäivisin kotona. Jätin pois päivät, jolloin olin käynyt lenkillä. Liikuntapäiviä oli sattumoisin kahdeksan molempina kuukausina.
Toukokuussa saavutin Polarin päivittäisestä aktiivisuustavoitteesta keskimäärin 82 prosenttia. Syyskuussa sama lukema oli 110 prosenttia. “Jännästi” myös tunnin paikallaan jäkkimisestä putoilevia epäaktiivisuusleimoja löytyi syyskuulta aika paljon vähemmän kuin keväältä.
Tunnustin pari viikkoa sitten, että olin palkannauttijana ehtinyt jossain määrin unohtaa, kuinka kuormittavaa koti-isyys ajoittain on henkisesti.
Ja niinpä vain olin unohtanut fyysisen kuormituksen määränkin. Siitä en kuitenkaan marise – paljon mieluummin jatkuvaa liikettä kuin kahdeksan tuntia istumista pelkkiä sorminiveliä käyttäen.