“Viisivuotiaana poikasi pitää sinua kuninkaana, viisitoistavuotiaana mulkkuna!”
Ex-pomon kommentti esikoisemme syntymän jälkeen on jäänyt mieleeni. Olin tullut pojan isäksi pari kuukautta aikaisemmin. Virke oli osa jutustelua, jossa pohdimme isän ja lapsen ihmissuhteen rakentumista.
Kärjistetty näkemys pitänee sisällään enemmän kuin pelkän totuuden siemenen. Näihin saakka olen saanut nauttia monessa mielessä kuninkaan asemasta. Toki pahimmat uhmaiän angstit kohdistuvat vanhempiin, mutta monessa mielessä äiti tai isä on kuin kuningas. Jopa niin paljon, että alakoulun pihalla voi kuulla klassisen meidän isä on voimakkaampi kuin teidän isä -väittelyn.
Eskari-iän myötä kuninkaan viittaa on kuitenkin alettu hienovaraisesti riisumaan vanhemmilta. Toistaiseksi merkit ovat pieniä, kokoluokaltaan kuin pajunkissat kevään suurlähettiläinä. Vauhtiin päästyään paju kasvaa kuitenkin vauhdilla. Niin uskon tapahtuvan myös isän kuninkaallisen aseman rapautumiselle lähivuosina.
Ihan joka tilanteessa isän käsi ei enää kelpaakaan kuusivuotiaan käteen, vaikka fiilikset sellaiseen otolliset olisivatkin. Jos isän näkemys jossain asiassa eroaa kavereiden tai esikoulun näkemyksestä, isän näkemyksestä ei enää automaattisesti muodostukaan pojan näkemystä.
Sekin tilanne on jo tullut koettua, kun isän ja pojan jälleennäkeminen ei aiheutakaan pojalle leveää hymyä, vaan jotain ihan muuta.
Tiedäthän: taapero ja vähän isompikin lapsi hymyilee leveästi vanhemman nähdessään ja ilmaisee jo kaukaa havainneensa vanhemman lähestyvän. Mutta tuollainen kuusivuotiaspa on pari kertaa käyttäytynyt hyvin välinpitämättömästi häntä jostain noutamaan tullutta isäänsä kohtaan. Tuntuu erikoiselta olla yhtäkkiä ilmaa lapselleen!
Tuntuu hämmentävältä. Vähän haikealta. Aavistuksen, saako sanoa, pettyneeltäkin. Ennen kaikkea yllättyneeltä – ajan kulumisen nopeus yllätti jälleen isän kuin talvi autoilijat syksyisin.
Järki sanoo muuta. Kyseessä on luonnollinen kasvu ja enemmän pitäisi olla huolissaan, jos kyseisiä merkkejä ei alkaisi ilmaantua symbioosiimme. Tietenkin olen fiiliksistäni huolimatta iloinen, että lapsi osoittaa itsenäistymisen merkkejä. Itsetunto ja kriittisyys ovat selkeästi rakentumassa.
Ex-esimies oli lauseensa ensimmäisessä osassa pitkälti oikeassa. Toivottavasti jälkimmäinen osa ei osu ihan yhtä hyvin kohdilleen, vaikka suunta onkin selvä.
Lisää aiheesta Isäkuukausissa:
* Viisivuotias on pieni mu*kku