“Meillä on sadan päivän päästä bileet!” hehkutti lapsi lähes ensikommenttinaan ensimmäisen eskaripäivän jälkeen.
Anteeksi mitä?
“Joo, meillä on lasipurkki. Siinä on kuulia. Meidän piti arvata montako siinä on. Minä ja aika moni muukin arvasi, että siinä on sata. Joka päivä joku saa nostaa kuulan toiseen purkkiin ja kun kuulat loppuu, niin meillä on bileet. Sadan päivän päästä siis! Sitten saa viedä herkkuja ja pukeutua naamiaisasuun” selitys jatkui.
Jo on ajat muuttuneet. Totta puhuakseni en voi verrata omaan esikouluaikaani, koska minun ollessani kuusi, esikoulun virkaa toimitti kymmenen tikkua laudalla. Ja ehkä kirjastokäynti.
Vielä tärkeämmät uutiset poju kuitenkin kertoi aivan heti luokan ovesta tullessaan: “Maailman kivoin päivä!” Ei voi yksi lause juurikaan tehokkaammin poistaa isän kurkun kuristusta (jos et lukenut eskariaaton tuntemuksistani, niin löydät tekstin täältä).
Oli tutustuttu rajoihin. Oli syöty lounas, jossa oli saanut itse valita kaiken tarjottimelle (“Maistoin kaikki leipiä!”) ja kantaa itse tarjottimen pöytään. Oli luettu satuja päivälevon aikaan. Oli kerrottu, että luokkaan on tulossa riippukeinu. Pöydän alle. Naapuriluokasta oli löytynyt kerhotuttuja. Pihalla on kuulemma oma alueensa eskarilaisille…
Poju oli myös kysellyt asioita, joista kotona puhuttiin edellisiltana: reppu on sopiva, sisäkengät tarvitaan ja oman kynän saa tuoda.
Vanhempien korvia lämmitti erityisesti, kun poju kertoi pitäneensä ruokalan ovea koko porukalle auki. Ja, että vaikka ketsuppia sai itse pumpata, niin “Otin vain kaksi pisaraa!”
Vaimon mielestä eskarilainen oli päivän aikana kasvanut niin paljon, että poju ja äitinsä suuntasivat illalla yhdessä vaatekauppaan. Kaikkea se tuo koulutien aloittaminen teettää! No, nyt on kenkää, housua, paitaa. Kurahousuja vielä huutaa.
Eskarista puhuttiin siis ensimmäisen päivän jälkeen paljon. Hyvä niin. Ehkä parasta, että illalla viimeisenä poika mietti, mitä kaikkea pääsee seuraavana päivänä eskarissa tekemään. Pelien ja aamupalan lisäksi mielessä pyörivät kuulat: “Huomenna minä kysyn, että ovatko ne bileet sinä päivänä, kun viimeinen kuula nostetaan vai vasta seuraavana päivänä!”
ps. Mitenkö se aamu sujui? No itse asiassa todella hyvin. Lapsi heräsi vain reilua tuntia normaalia aikaisemmin. Siitä huolimatta saatiin pieni kiire aikaiseksi, kun piti ottaa kuvia kotiportilla ja halailla moneen kertaa. Koululla poju oli reipas ja kätteli opettajan silmiin katsoen. Isäkin oli reipas ja kätteli opettajan silmiin katsoen. Poika lähti leikkimään. “Oliko teillä tarvetta siihen laajennettuun”, kysyi opettaja minulta. Vastasin satakiloisella kehonkielellä rehellisesti: “Öö-ö”. Verbaalisesti pyysin pienen briiffin termeihin, kun päiväkotikokemusta oli sillä hetkellä takana noin viisi ja puoli minuuttia. Selvisi, että meillä on tarvetta muunkin kuin kämpän laajentamiseen.