Esikoisemme on ykkösellä.
“Mikä oli parasta päivässä”, olen kysellyt häneltä säännöllisesti syksystä lähtien. Useimmiten olen saanut vastaukseksi, että “välitunnit”. Yhtä usein olen ollut hieman pettynyt vastaukseen. Hiljattain suhtautumiseni kääntyi hetkessä päälaelleen. Nyt ajattelen, että välitunti on paras mahdollinen vastaus!
Kun poika hehkutti välitunteja, saatoin jatkaa toteamalla, että tarkoitin parasta oppitunneista. Että oliko matikka kivaa tai mikä äikässä oli tänään mukavaa…
Peruutuspeilistä hahmotan suhtautumiselleni kolme syytä. Ensinnäkin minulla on perisuomalaiseen tapaan syvällä perimässäni työnteon (yli)arvostus: eihän leppoisa välitunti saa olla parasta koulussa!
Toisaalta poju on kärsinyt jonkinlaisesta motivaation puutteesta. Se on voinut johtua haasteiden vähyydestä tai jostain muusta. Syy on kuitenkin tässä kohtaa merkityksetön. Luultavasti toivoin kysyessäni alitajuisesti, että hän olisi kokenut jonkin oppitunnin niin mielenkiintoiseksi, että nostaisi sen esiin.
Kolmas syy välitunnit-vastauksen väheksymiseen on se, että kyseessä on koululaisvitsien klassikko. Paras tunti koulussa – välitunti! Aivan kuin toinen yhtä patinoitunut: kolme kivaa asiaa koulussa – kesä-, heinä- ja elokuu.
“Välitunnit”, vastasi poju siis sitkeästi tiedusteluihini. Silloin tällöin vastaussuoran rikkoi ruokatunti tai jokin erikoisjuttu. Kuten se, kun ekaluokkalainen pääsi laulamaan aamunavaukseen.
Päivänä muutamana esikoinen ja keskimmäinen olivat juurtuneet sohvaan tablettiensa kanssa, kun navigoin kuopusta päiväunien höyhensaarille. Luotsitehtävien päätyttyä nappasin luurini ja änkesin isompien lasten kanssa samaan läjään. Selasin nettiä ja päädyin lukemaan rankasti koulukiusatusta lapsesta.
Luin ja nieleskelin. Jutun loputtua tuuppasin nokialaisen sohvatyynyn alle ja ammuin pojun suuntaan varsin tutun kysymyksen: “Mikäs oli parasta koulussa?”
“Välitunnit!”
“Miksi?”
“Silloin saa tehdä kavereiden kanssa kaikkea kivaa vapaasti, eikä kuunnella vain ohjeita tai tehdä tehtäviä!”
Silloin se täyskäännös mielessäni tapahtui. Sekunnissa. Siinä hetkessä tajusin, että “välitunnit” tarkoittaa myös sitä, että lasta ei kiusata koulussa. Ei ainakaan kovin paljon. Sitä huojentavampaa tunnetta ei ole.
Kirjoitin loppukesästä, että ylpeyden ja haikeuden rinnalla isän kolmas suuri tunne koulunalkuun liittyen on huoli. Huoli kaverisuhteista, huoli kiusaamisesta, huoli koulussa viihtymisestä. Lapsikin pohti kiusaamisasioita heti ensimmäisenä koulupäivänään. Välitunti-vastaus häivyttää varsin tehokkaasti huolta liittyen kiusaamiseen.
Lapsella on ollut kaverisuhteissa kuluvan kouluvuoden aikana opeteltavaa. Eikä se oppimäärä todellakaan ole vielä täynnä. Liekö koskaan. Mutta jos poju nostaa kerrasta toiseen välitunnit laitoksen parhaaksi jutuksi, ei kaveritilannekaan voi olla kovin huonossa jamassa.
Oivallukseni jälkeen ajattelen (ainakin toistaiseksi), että kyllä lapsi varsinaiset oppiaineet hanskaa. Motivaation luomiseen ja oppimisessa tukemiseen löytyy tarvittaessa jopa isyyden työkalupakista välineitä. Jos välitunnin alkavat maistua kitkeriltä, ollaan paljon vaikeampien kysymysten edessä.
Lisää luettavaa Isäkuukausista:
Mokasin lasten tabletin kanssa – käytin omaa Google-tunnustani
Lapsi menee ekalle – mitä minun isänä piitää opetella kesän aikana
Pränkki tuli taloon – isää tympäisee
Isäkuukausien Facebook ja Instagram – tervetuloa seuraamaan, miksi päivät ovat lasten kanssa pitkiä, mutta vuodet lyhyitä.