Riiteleviä lapsia. Jatkuvaa ruuanlaittoa. Ohjelmatoimiston ainoa vetonaula. Pyykkiä, roskia ja tyhjää tiliä. Kuka sellaista elämää haluaa?
Minä haluan!
Ei ole montaa asiaa, josta voisin sanoa unelmoineeni elämäni aikana. Ainakaan, jos unelmointi määritellään niin, että asian saavuttamiseksi on valmis tekemään kovia päätöksiä ja luopumaan isoista asioista.
Kun kouluissa jaetaan seuraavan kerran todistuksia, minä hymyilen vähintäänkin yhtä leveästi kuin ylioppilas, jonka ajatukset ovat jo sukulaisten shekeissä. Kesäkuun alussa tömistelen jalkoja unelmani kynnysmatolla. Silloin olen jäämässä hoitovapaalle. Olen valmis luopumaan palkastani, riskeeraamaan urani ja mieluisan työpaikan, jotta saan olla lasteni kanssa kotona puolitoista vuotta.
Rapsuttelin blogiin reilu vuosi sitten tekstin siitä, miksi isänkin kannattaa jäädä kotiin. Ajatukseni eivät ole muuttuneet. Itse asiassa ne ovat vain vahvistuneet: koen kotiin jäämisen suorastaan isän velvollisuudeksi. Lapsilla on oikeus tutustua paremmin isäänsä. Vaimolla on oikeus palata työelämään säädyllisen mittaisen kotijakson jälkeen.
Mutta omasta näkökulmastani kyse on siis unelmasta, ei velvollisuudesta.
Odotan innolla lasten kasvun seuraamista. Tyhjän kalenterin tuomaa vapautta vapauden illuusiota. Ulkoilua päivänvalossa myös talvella. Kiireettömiä aamuja ilman kelloherätyksiä. Junaratojen rakentamista. Uusien ruokareseptien kokeilua. Sitä, että selkä ei ole jumissa istumisesta vaan lasten nostelusta. Kauppakeskusreissuja ruuhka-ajan ulkopuolella. Legoilua. Omaakin maailmankuvaa avartavia miksi-kysymyksiä. Pyöräilyä. Leikkipuistoja. Fiilistä, että työlläni on joka päivä merkitys.
Esikoisen kanssa olin kotona puolisen vuotta ja keskimmäisen hoitovapaalla 17 kuukautta (tarina fiiliksistäni hoitovapaan päättyessä). Luulen tietäväni mihin olen ryhtymässä. Tiedän myös olevani etuoikeutettu, kun työ, talous ja vaimo mahdollistavat unelman toteutumisen.
Lasten riidat, oma väsymys, pyykit, roskat ja tyhjä tili. Niitäkin on varmasti tulossa. Kaikki päivät eivät varmasti ole neliapiloita. Mutta voi se turistiripuli yllättää unelmien lomakohteessakin.
Seuraathan jo Isäkuukausien Facebookia tai Instagramia?
Kuulut harvinaiseen isäjoukkoon. Superonnittelut!
Siitä kiva juttu myös meille muille, että saamme jatkossakin lukea mielenkiintoisia insinööri-isän blogipostauksia suoraan elävästä lapsiarjesta.
Kiitos onnitteluista! Koti-isien joukko on kieltämättä liian pieni. Nythän on väläytelty, että asiaa saatettaisiin muuttaa kepillä päättäjien suunnasta.
Blogi tosiaan jatkuu – kiitos uskollisten lukijoiden!